Ulkoilmaoopperan tärkeimmät elementit: viini, piknikkori ja aurinko

Ulkona +30 ja risat, sisällä ehkä pari astetta vähemmän. Ikkunaluukut kiinni istun läppärin edessä ja varustaudun Oopperaa kaikille -tapahtumaan. Varmuuden vuoksi kävin tätä ennen dippaamassa itseni kolmesti järveen. Valitettavasti ylämäki kotiin aiheutti putousmaisen hikoilukohtauksen ja kotona turvassa ajattelin jo, etten enää lähde ulos. Tai ehkä sittenkin, mutta vasta lokakuussa.

En ole käynyt Zürichin oopperassa yhtä monta kertaa kuin olisin halunnut, sillä liput perheelle ovat samaa luokkaa kuin lento Suomeen ja vaakakupissa kyllä jälkimmäinen voittaa. Mutta nyt, kansanjuhla yhdistettynä Verdin oopperaan, tällä kertaa olisin tikkana paikalla.

Oopperassa ollaan tietoisia, että sen edustalle kerääntynyt väki ei ehkä ole kaikkein sivistyneintä oopperamielessä. Facebookiin ilmestyy tiedonhaluisille simppeli versio Naamiohuvien, Un ballo in maschera, juonesta. Playmobilhahmoilla leikitystä versiosta ymmärrän, että kyse on Ruotsin kuninkaasta Kustaa kolmannesta, Ulrikasta ja Renatosta. Kolmiodraamaa siis.

un ballo in maschera facebook

Olen mielestäni varustautunut koitokseen hyvin, kun läksytkin on tehty. Puen housut joilla on hyvä istua maassa ja sujautan kassiin vesipullon, puhelimen ja rahapussin. Ohelma alkaa puoli kuusi. Kymmenen minuttia sitä ennen marssin Sechseläuten aukiolle oopperan eteen. Kaksi kolmannesta aukiosta on täynnä. Osa porukasta istuu niiden muutaman äärimmäisellä laidalla olevan puun alla, loput sivelevät aurinkorasvaa ja asettelevat aurinkohattuja.

Paikalle valuu kokonaisia perheitä vauvasta vaariin, piknikkorien ja ruokakassien kera, viininjäähdyttimet käsissään, kylmän valkoviinin kaula ulos kurkottaen. Lähes kaikilla on jo edellisvuosilta oopperan taiteltavat tuolit pussukassa olkapäällä. Niitä saa ostaa viidellätoista frangilla. Vaihtoehtona on oopperan viltti, 5 Fr.

oper für alle sechseläutenplatz1
Valkoinen rakennus taustalla: Zürichin ooppera

Tajuan, että olen liian aikaisin paikalla. Varsinainen ooppera alkaa vasta pari tuntia myöhemmin. Aukiolla on sietämättömän kuuma ja käyn viereisessä marketissa ostamassa jätskin. Kuten varmaan puolet niistä, jotka ovat tulossa ulkoilmaoopperaan. Seison varmaan vartin kassajonossa ja ihmettelemme edessäni olevan naisen kanssa yhtä tyhjää kassaa. Eikö siihen löydy ketään rahastamaan vaikka vain jätskiostoksilla olevia? Lopulta nainen pääsee maksuhommiin ja kassa tervehtii yleismaailmallisella „Hallo“:lla. Minulle sama kassa sanoo „Bonsoir!“ Häh? Vastaan „grüezibonsoir“. Ihme etten lisää vielä „moi!“ Painelen vauhdikkaasti sähköportaita ylös painostavaan ulkoilmaan.

Käyn jätskin kera tarkastamassa tilanteen. Aukio täyttyy. Ja lähden seuraavalla junalla kotiin.

oper für alle sechseläutenplatz2

Kotona yritän käyttää odotteluajan tehokkaasti ja pesen kylpyammeen. Tajuan, etteivät varusteluni koitokseen olleet sittenkään normimittaiset, tyylikkyydestä puhumattakaan. Päätän sivuuttaa tyylin ja pakkaan marimekon kangaskassiin peiton, jolla on ennenkin istuttu maassa, evääksi suolaisia kokojyväpipareita ja Gruyere-lohkoja. Surrautan vielä smoothiepurkkiin juoman vesimeloonista, hamppuproteiinipulverista ja limetistä. Maistuu karmealle ja väri on erehdyttävästi hometta muistuttava. Mutta kylmää ja virkistävää iltapalaksi helteellä.

Otto kaksi: jälleen kymmenen minuttia ennen alkua olen paikalla. Mietin monta litraa tämä ihmismassa on hikoillut sillä aikaa, kun olin kotona suhteellisen viileässä.

Poliisi on myös paikalla. Ja ambulanssit. En pidä itseäni hysteerisenä, kun mietin mistä suunnasta mahdollinen väkijoukkoon ajaja tulisi. Päätän etsiä istumapaikan vastakkaiselta puolelta. Enkä halua 10 000 ihmisen väkijoukon keskelle.

Ei silti että pääsisinkään. Kävelen massan reunaan ja totean, ettei tässä ole juuri valinnan ongelmaa. Aukio on täynnä ja sitä rajoittaa yhdeltä puolen kulkevat raitiokiskot, toisaalla autotie. Istun toiseen ääripäähän, ainoaan kohtaan minne mahdun ja näkymä on tämä:

oper für alle sechseläutenplatz3

Minä täällä, missä ooppera? Avaan eväsboksini ja narskuttelen juustoa. Hörppään smoothiani ja päätän juoda sen kokonaan, niin pääsen siitäkin tuskasta ja saan nesteytytettyä itseni. Vieressä lapsiperheen vaippaikäiset silmäterät kuopsuttavat puita ympäröivää hiekkamaata tehokkaasti. Aivastan ja ihmettelen, miten oopperan laulu ei ylitä hiekan rahinaa. Toisaalta vieressä eteeni availlaan tehokkaasti klappituoleja ja järjestellään mukavuuksia, viinipullo on avattu ja heitä naurattaa tilanne, jossa itse tapahtumaa ei näe ja siksi he jatkavat juttelua. Istun jalkakäytävän reunalla ja päätän kirjoitella kaupungin toisella puolen olevalle tyttärelleni. Välillä nousen katsomaan mitä skriinillä tapahtuu. En saa mitään tolkkua.

oper für alle sechseläutenplatz4

Volyymi ympärillä kasvaa, poliisi tarkistaa jonkun nuoren miehen papereita, autot huristelevat ja ohikulkevat iloiset tyypit ottavat osaa oopperaan kiekumalla. Varttia myöhemmin tytär on vieressäni ja lähdemme kotiin. Seuraavana päivänä luen lehdestä miten mahtava tapahtuma oli, kuinka oopperaa seurattiin Luganossakin ja kuinka tähdet tulivat parvekkeelle tervehtimään ulkona näytöstä seuraavia.

Kenelle ulkoilmaooppera oli sitten tarkoitettu? Köyhille? Piheille? Kansalle? Ohikulkijoille? Niille jotka eivät koskaan muuten tulisi oopperaan? Epäilen, että kaikkia näitä oli paikalla ja varmaan myös niitä, joista tulee uusi oopperasukupolvi. Ja varmaan myös niitä, jotka periaatteessa pitävät oopperasta, mutta käyvät harvoin. Mutta väitän, että ulko-ooppera vaatii enemmän omistautumista asialle kuin lippujen osto sisänäytökseen. Kaiken pitää natsata: ajoituksen, sään, nesteytyksen ja ravinnon. Mutta Oper für alle ei ehkä sittenkään ole oopperaa kaikille.

En resumen: Opera para todos, así se llama en Zürich el evento en Sechseläutenplatz. Transmitieron la opera de Verdi, Un ballo in maschera, abajo del cielo azul y que llegó a ser? Una fiesta de verano. Vinieron familias desde bebés hasta los abuelos con canastas de picnic, con botellas de vino, cobijitas y sillas plegables de opera de los años anteriores. La plaza se llenó tanto, que cuando yo vine, ya no había campo en ningún otro lado que en el otro extremo. Había estudiado el complot en facebook, donde la opera de Zürich había hecho un videillo jugado por los muñequitos de Playmobil. Un triángulo amoroso iba ser. Por dicha sabía al menos eso ya que no vi la pantalla, ni oí la música. La próxima vez voy a ver opera adentro en la opera y de mi propia silla, preferiblemente cerca del escenario.

Kurzgesagt: Opern für alle, so heisst es. Ich hatte meine Uftzgi gemacht, das Playmobil-video von dem Opernhaus über Un ballo in maschera in Facebook geschaut, das heisst, optimal vorbereitet. Das Wetter war fast zu perfekt, die Leute mit piknik-Körbli und Zürich Opernhaus -Klappstühlen wanderten Richtung Sechseläutenplatz. Zwei Stunden später, nach dem Vorproggram, war der Platz voll und ich am Rand, sitzend auf dem Trottoir. Leider konnte man weder Musik hören noch Bildschirm sehen. Das nächste Mal Oper lieber im Opernhaus. Mit reserviertem Platz.

 

 

Zürichin kahvilat osa 1: vietnamilaista kahvia ja sconesit japanilaisittain

Yleensä se menee niin, että kun kintut on löperöinä ja pakko saada kahvia ja heti, ei mitään kivaa paikkaa tunnu olevan missään. Tai kun vieraiden kanssa pitäisi löytää se täydellinen paikka, jossa a) olisi kaupungin parhaat maisemat, b) joka tarjoaisi sataprosenttisen makunautinnon paikallisen kulttuurin ja henkilökohtaiset preferenssit yhdistäen, ja c) vastaisi „kivan paikan“ kriteereihin, käy muisti aivan tyhjillä. Yhtäkkiä ei mieleen tule muuta kuin ne ketjukuppilat, jos sitäkään. Siksi uusi projekti: kategorisoin käymäni kahvilat ja listaan ne puhelimeen. Sieltä sitten näppärästi valitsen, kun kofeiinitaso on päässyt laskemaan uhkaavan alhaiseksi ja aivotoiminta on nollilla.

cranh caphe terassi
Granh Caphên katuterassi ei jää jalankulkijoiden jalkoihin.

Zürichin kauppakadun Bahnhofstrassen luksusmerkkien päässä eli lähellä järveä on vuosikaudet ollut hiljaista. Paradeplatzin perinteistä ja aina tupaten täynnä olevaa Sprüngliä lukuunottamatta, Jimmy Choon, Diorin ja Tiffanyn ympäristössä ovat perinteisesti kukoistaneet pankit, eivät kahvilat. Toukokuussa ovensa avasi kuitenkin Granh Caphê. Aasialaistyyppisiä ravintoloita on joka kulmalla, mutta väittäisin, että tämä on kaupungin ensimmäinen vietnamilainen kahvila. Jota nimestä huolimatta kutsutaan myös deliksi.

cranh caphe filtterikahvi
Tämä on vietnamilainen filtterikahvi.

Granh Caphên edustalla on zürichiläisittäin harvinaisen leveä jalkakäytävä ja reilusti tilaa pöydille. Iltapäivän helteessä varjoisalla katuterassilla istuu enemmän porukkaa kuin sisällä. Ohi römistelee ratikoita, muuten paikka on rauhallinen ottaen huomioon, että ollaan kaupungin ytimessä.

cranh caphe ikkuna2
Ikkunasta voi pitää silmällä ratikkaliikennettä ja turistilaumoja.
cranh caphe rainbowrolls
Rainbowrolls. Ilo silmälle.

Kahvila on pop-up -tyyppinen, sillä on kaksi vuotta aikaa kukoistaa, sen jälkeen rakennus menee täysremonttiin. Väliaikaisuus näkyy ehkä siinä, että kaupan toisesta päästä avautuu lasiseinä ja ovi Gross Couture -liikkeeseen. Kahvia siemaillessa voi samalla valita ikkunassa roikkuvista iltapuvuista mieleisensä. Kätevää.

cranh caphe yleis sisä
Kuppilassa oli tilaa.

Iltapäivällä ruokalistasta löytyy pientä syötävää, joista osa on vasta „tulossa“. Nyt kahvin seuraksi tarjottiin joko sandwichiä tai rainbowrolls. Valitsin jälkimmäisen ravuilla ja kokeeksi vietnamilaisen kahvin kondensoidulla maidolla. Kahvi oli kuin karkki, voimakas ja todella makea. Hinta sen sijaan oli suolainen; 6 frangia desin juomasta, mikä on kallis jopa Bahnhofstrassella. Rullien 9 Fr sen sijaan on normaalin rajoissa.

cranh caphe hylly
Vietnamilaista kotiin vietävää.
cranh caphe kallopullot
Näissä ei olekaan vietnamilaista, vaan meksikolaista juomaa. Arvannette mitä.

Aivan toiselta puolen kaupunkia, Beckenhofstrasselta, löytyy japanilaishenkinen Miyuko, jonka myös laittaisin aasialaisten kahviloiden sarjaan. Oikeastaan Les gourmandises de Miyuko on kulttuurien sekamelska. Nimessä on ranskaa ja japanilainen nimi, joka ilmeisesti viittaa mangaan, sisustuksessa japanilaista söpöilyä, kahvilan perustaja on sinertävätukkainen saksankielinen sveitsiläinen ja toinen Miyuko-kahvila on avattu – minnekäs muualle – muodikkaaseen Reykjavikiin, Islantiin.

miyuko ulko2
Siinä niin nätisti vierekkäin: sveitsiläinen Wirtschaft ja Japanila.

miyuko taulut kukatZürichissä varaus on avainsana. Ihan kaikessa. Leffaliput, pöydät ravintoloihin, kinkku jouluksi ja ystäväni Pian mukaan myös ruokakaupasta ruodot ja päät kalakeittoon – tai jäät ilman. Miyukoon on turha yrittää ilman pöytävarausta, varsinkaan viikonloppuna. Torstaina niitä oli lauantaille jäljellä „muutama“. Varauksen voi tehdä netin kautta, kunhan ensin hyväksyy tiukat säännöt myöhästymisestä ja valitsee valmiiksi menú-vaihtoehdon. Jo edellisellä kerralla kaikesta ulkoisesta herttaisuudesta huolimatta kahvilassa leijui jonkinlainen ankaruus. Seurani mielestä tarjoilijat olivat pelottavia.

miyuko kakku
Laktoositon mutta graafinen kaakku.
miyuko cappuccino
Ihan tavallinen capuccino.

miyuko taulu

Edellisestä kerrasta viisastuneena päädyin nyt ihan tavalliseen capuccinoon. Miyukon plussaksi on laskettava se, että kakkuja saa myös vegaanisena ja laktoosittomina, kuten myös kaikkia juomia. Tällä kertaa sconesit (brittiläistä alkuperää) olivat uunissa liian kauan ja pieni pettymys. Sortteja oli myös yksi vähemmän. Kahvi tuotiin sveitsiläiseen tapaan ensin ja syötävät myöhemmin. Kuiva scones olisi vaatinut huuhteluksi toisen kupin kahvia. Kahvista ja syötävästä pulitettiin noin 16 Fr.

miyuko scone annos
Teelusikallinen hilloa ja kuivahtaneet sconesit, mutta kermaa on riittävästi.
miyuko syöty
Valituksesta huolimatta kaik´mäni.

En resúmen: Nunca se me ocurre donde podría haber una buena cafetería (bonita, con algo rico de comer y con una buena vista) en Zürich, cuando urgentemente haga falta. Entonces, ahora hago una lista en categorías en mi teléfono. Las dos primeras son en alguna manera asiaticos: la cafetería vietnamita, Granh Caphê,  y la cafetería en el estilo manga japonés, Les gourmandises de Miyuko.

Kurzgesagt: Es fällt mir nie in Züri ein Café ein, wenn es notfallsmässig nötig wäre. Deswegen mache ich mir jetzt eine Liste auf dem Handy. In der Kategorie „praktisch asiatisch“ gibt es jetzt zwei: contemporary Vietnam Deli Granh Caphê und Les gourmandises de Miyuko mit Japan-Flair.

„Being at home in the post-migratory society“

Koti vaikuttaa päivänselvältä asialta – sitä kuitenkaan olematta. Jäin miettimään omaa käsitystäni kodista sen jälkeen, kun Zürichissä pidetyssä paneelikeskustelussa käsiteltiin asiaa. Tai oikeastaan olen miettinyt sitä useasti ja varsinkin silloin, kun yritin tiivistää identiteettiäni itselleni Hausfrau – kotona Sveitsissä -kirjaa hahmotellessani. Olen nimittäin muuttanut muistikuvani mukaan 17 kertaa. Koillisesta itään, idästä länteen, lännestä kaakkoon, kaakosta Hondurasiin, Hondurasista takaisin Suomen kaakkoon, koillisesta Hämeeseen, piipahdus Norjassa, sen jälkeen Hämeestä Costa Ricaan, Costa Ricasta Hämeeseen, Hämeestä Kaakkoon, Kaakosta Helsinkiin ja sieltä Sveitsiin. Ja näissä eri asuinpaikoissa asunnoista toisiin.

17-05-07-20-27-07-054_deco
Koti.

Opiskelijana – ja siis kirjallisuuden opiskelijana – pidin oikeana todeta, että kotini on siellä missä kirjani. Nyt kypsemmällä iällä koti ei ole enää mikään jämähtänyt kohta tai yksi asia, vaan perusmuodoltaan se muistuttaa mehiläisparven aaltoilua itseni ja rakkaiden ihmisten ympärillä ja kulkee mukanani, vähän samantyyppisenä kokoonpanona kuin etana kotiloineen, kun siirrän itseäni kohdasta toiseen. Se on se paikka, jonne olen asettanut hammasharjani, josta löydän aamupalani, jossa on sänkyni. Se on myös se paikka, jossa tiedän tärkeimmät arkipäivän koordinaatit: ruokakaupan, postin, lenkkipolut ja kuntosalin.

17-05-07-20-30-48-646_deco
Koti.

Koti yhdistetään yleensä turvallisuudentunteeseen. Mutta monelle se on myös paikka josta on paettava. Meidän perheemme on etuoikeutettu, sillä olemme luksussiirtolaisia ja voimme sanoa, että koteja ei ole vain yksi, vaan peräti kolme. Mehiläisparvesta on syntynyt ja lähtenyt liikkeelle sisarparvia. Olemme kotona Sveitsissä, Suomessa ja Costa Ricassa. Jokaisesta näistä kolmesta maasta löytyy koti, jossa on tärkeitä ihmisiä ja kodikas olo. Vaikkemme ole aina läsnä.

17-05-07-20-25-06-081_deco
Koti

Koti nähdään myös mielentilana. Se missä voit olla oma itsesi ja tuntea olevasi perillä. Yhteiskunnassa sen pitäisi olla paikka, jossa oikeutesi tunnustetaan. Tässä kohtaa olen kodistani hieman epävarma. Olen virallisesti oman kyläni ja kantonini asukas, maksan veroja, mutta olen ilman äänioikeutta. En voi vaikuttaa siihen mihin veroni käytetään. Enkä ilmaista mielipidettäni, kun asioista päätetään. Mutta koska olen tässä yhdessä pisteessä viettänyt jo melkein kaksikymmentä vuotta (huh!), pidän sitkeästi kiinni oikeudestani sanoa että tämäkin on – koti.

17-05-07-20-25-43-086_deco
Koti.

 

“Being at home in the post-migratory society” -paneelikeskustelu, vetäjänä Laura Hirvi (Director, Finnland-Institut Berlin), keskustelijoina Katharina Morawek (Artistic director, Shedhalle Zürich) ja Ahmed Al-Nawas (Art Curator, Helsinki)

17-05-10-09-31-32-730_deco

 

En resúmen: En una discusión en Zürich hablaron del tema casa. Yo soy suertero, tengo tres. En Finlandia, en Costa Rica y en Suiza. En todos estos países tengo gente querida y me siento segura – o sea, en casa.

Kurzgesagt: En un Podiumsdiskussion in Zürich hat man über das Thema „das Zuhause“ gesprochen. Ich habe Glück, weil ich drei habe, in Finnland, in Costa Rica und in der Schweiz. In diesen Ländern habe ich für mich wichtige Leute und in denen fühle ich mich sicher – also, zu Hause.

Mikä suomalainen ruoka olisit?

Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen zürichiläisessä teatterissa, ilmeisen sveitsiläisen yleisön joukossa, sekoitti hetkeksi todellisuustasot. Kun on parin tunnin ajan katsonut valkokankaalla siniasuisia, joilla lukee selässä ”POLIISI”, kuunnellut Tuomari Nurmiota ja nähnyt kavalkaadin vanhoja tuttuja suomalaisia näyttelijöitä, vaikuttaa oma kieli elokuvateatterin ovesta ulos astuttaessa hypänneen leffasta kadulle, väärän lavastuksen keskelle.

Niin ilmeisesti ympärillä seisovienkin mielestä, mutta jatkoimme silti keskustelua elokuvasta kotkaksi, välillä espanjaksi, kuten perheessä on tapana, luovia kielestä toiseen. Muistin Kaurismäen lausahduksen Hesarin taannoisessa haastattelussa, jossa hän kertoi suomen kielen olevan hänen isänmaansa ja olevansa Berliinissä kuin lenkkimakkara katukeittiössä. Alkuosa kommentista on selvä, mutta lopusta en saa tolkkua. Kaurismäki tuntee olevansa Saksassa kuin lenkkimakkara Brat- ja Currywurstien seurassa? Vähempiarvoinen, koska vähälihainen, kenties jauhoinen? Hyvin suomalainen? Retro? Kaurismäkeläinen?

17-04-18-20-31-59-419_deco

Ei siinä mitään, makkaralla on oma paikkansa keittiössä, eikä kukaan pakota olemaan gourmet-makkara, jos ei halua. Mietin sitä hetken. Suomalaisten on usein vaikea olla gourmeta. Mieluusti tukeudutaan perusruokaan. Mikä suomalainen ruoka minä itse sitten olisin? Tai miksi itseni tunnen Zürichissä? Tuskin olisin mikään tryffeli, pikemminkin jotain kotisapuskaa.

Lista pitämistäni ruuista ei toimi, sillä se mikä maistuu, ei kuvasta itseäni. Kuten pasha. Kermaisen maistuvaa, ravitsevaakin, sattumilla rikastettu, hapokkailla kuiva-aprikoosin paloilla ja rusinoilla, purutuntumaa taas manteleista. Ongelmana on se, etten ole makea – en siis missään tapauksessa, enkä ikinä. Sitä paitsi pasha on tuontituote idästä, joten aivan suomalaiseksi sitä on paha mennä väittämään. Vai onko? Missä vaiheessa ruuasta tulee jonkun maan oma? Kenelle kuuluvat lihapullat? Ikealle? Olenhan minäkin tuontituote idästä länteen, Kotkasta Sveitsiin.

17-04-18-20-31-31-486_deco

Kävin läpi laatikoita. Makaroni-, kaali- ja lohilaatikoita. Josko sieltä löytyisi suomalainen ruokaidentiteettini. Mutta ei. Makaronilaatikko on liian simppeli, ellei peräti kahtia jakautunut, lihaa ja pastaa. Liian tylsä makumaailma. Lohilaatikko kenties, sillä se on herkkuani. Mutta jotain siitäkin jää uupumaan. Osatekijä, jota en osa nimetä. Ehkä se kuvastaa sisäistä mutkikuuttani; en vain voi olla kahden pääraaka-aineen ruoka.

Kaalilaatikko sen sijaan kuulostaa yllättäin aika hyvältä. Ehkä kasviksen ja jauhelihan täydellinen yhteys, joka pitkään haudutettaessa vain paranee ja suolaisen makean kruunaa kirpeä puolukkahillo, on juuri se mitä olen etsinyt. Makukokemus joka kasvaa. Mutta ehkä sittenkin olen savulohi. Mehevä, suolainen, lohta parhaimmillaan, kalaruokien aatelia. Tai ainakin haluaisin olla.

Sitten huomaan, että ajatuksestani jäi uupumaan jotain. Ehkä Suomessa tunnen olevani savulohi, mutta entä Zürichissä? Savulohi sveitsiläisten rakastamien uppopaistettujen ahvenfileiden keskellä? No ei nyt aivan, pikemminkin paistettu silakka kaviaarin keskellä. – Siinä se onkin, se vastaus. Olen selvästikin pannulla voissa paistettu silakka. Ruskea ja rapea, sisältä maukas, mutta hiukkasen varottava, sillä se rouskutetaan ruotoineen.

En resúmen: El director de cine Aki Kaurismäki, dijo en una entrevista, que se siente en Berlin como un salchichón finlandés en una cocina de la calle. No tengo ni idea, que quería en total decir con eso, pero empezé a buscarme una identidad de comida. Y el resultado es, que si yo fuera comida finlandesa, sería un arenque del Báltico frito en la mantequilla. Crujiente y sabroso, pero hay que tener cuidado por las espinas.

Kurzgesagt: Der finnische Regisseur Aki Kaurismäki hat in einem Interview gesagt, er fühle sich wie ein finnischer Wurst in der Strassenküche. Was das bedeutet, keine Ahnung, aber dann habe ich angefangen für mich eine Gerichtidentität zu suchen. Wenn ich ein finnisches Gericht wäre, wäre ich ein Ostseehering, im Butter gebraten. Aber aufpassen, es hat gräten.

Alkaisinko kasvattaa avokadoja Costa Ricassa?

Tässäkö on se tilaisuus, jota aina olen odottanut? Eurooppalaiset ovat yhtäkkiä avokadohuumassa ja minulla lanko, jolla maata Costa Ricassa. Sillä pläntillä on kasvatettu kahvia, pienen nyrkin kokoisia retiisejä, korianteria, salaattia, kurpitsoita ja possuja. Sikala oli viimeisin projekti, pari vuosikymmentä sitten. Pläntillä majaa pitäviä tilanhoitajia uhkailtiin, kyläläiset harrastivat jäyniä, kaikki mitä voi ryöstettiin, possuille tuli suu- ja sorkkatauti ja talo poltettiin.

avokadon siemen
Avain vaurauteen?

Costa Ricassa avokadoja syödään 15 000 tonnia vuodessa, mutta niistä tuotetaan itse vain 3000 tonnia. Loput on tuotu Meksikosta, sieltä missä nyt kai ”vihreää kultaa” on enemmän kuin tarpeeksi, kun virta rajan pohjoispuolelle on pysäytetty erilaisin muurein ja estein tai ainakin hankaloitettu. Ja Costa Rica päätti, että kaikkein halutuinta lajiketta ei maahan enää Meksikosta tuoda, koska sen mukana saattaa tulla laiton siirtolainen, virustauti nimeltä auringontäplä.

avokado ja siemen
Tätä kaikki haluavat: vihreää kultaa.

Siitä meksikolaiset eivät tietenkään pidä ja syyttävät Costa Ricaa protektionismista. Joka tapauksessa, Keski-Amerikan avokadokiistat, yhdysvaltalaisten Trump-ongelma ja eurooppalaisten vihersmoothie-avokadoleipä-raakakakku -muoti horjuttavat avokadolaivaa ja virtaukset vaihtavat suuntaa.

Costa Ricassa avokado on peruskauraa, sitä on aina pöydässä, aamiaisesta lähtien. Suoraan kuoresta, veitsellä tai lusikalla pyöräytettynä. Ei mitään hifistelyä, kauniisti aseteltuja viipaleita. Guacamolea ehkä, kun kokki innostuu. Avokadopastasta ei ole tietoakaan.

salaatti
Langon viljelykset tätä nykyä kotipihan perukoilla. Nämä melkein puut ovat salaattia, joka on puhjennut kukkaan. Epäilen, että kukkivaa salaattia on vain tropiikissa.
salaatin kukinnot
Saisiko tästä jo salaatin siemeniä? Onko sellaisia?

Nyt hinnat on pilvissä, avokadoja on tarjolla vähän ja nekin surkeita. Näkisin tässä markkinaraon. Sitä, miksi costaricalaiset eivät itse viljele tarvitsemiaan avokadotonneja, en tiedä. Ehkä syy on sama kuin aina. Muualta tuotettuja saa halvemmalla.

Jos kerran Kirsi Salo on ruvennut avokadofarmariksi Kolumbiassa, niin mikä etten minä. Eli jos kaikki menisi poskelleen, elämä kippaisi yllärinä kaiken nurinpäin, Sveitsi sulkisi minulta rajat ja Suomi hylkäisi, niin mitä olisi jäljellä? Ainakin hedelmällistä maaperää, aurinkoa ja riittävästi sadetta. Jos lanko suo.

orkidean kukkatyyppi
Langon pihalla kasvaa myös kansalliskukka orkidea, joka näyttää satuolennolta.

En resúmen: Europa está en una fiebre de aguacate. Hay pasta con aguacate, smoothies, pan, queque, todo. Y en Costa Rica no producen tanto como haga falta. Antes importaron de México, pero ticos ya no quieren „el oro verde“ mexicano, ya que temen que estén infectados con „mancha del sol“.  Mi solución personal es muy facil: voy a ser un productor de aguacates. Y cómo? Me voy a Costa Rica con la maleta llena de semillas y los siembro en la finca. En la finca de mi cuñado. Si me deja. (Nana: gracias por las fotos.)

Kurzgesagt: Europa hat ein Avocadofieber. Alle essen avocados. Und im Land der Avocados, in Costa Rica, können sie nicht mal genug Avokados für sich selbst produzieren. „Das grüne Gold“ von dem grossen Avocado Produzent Mexiko, wollen sie nicht mehr, weil die vielleicht mit einem Krankheit infiziert sind. Meine Lösung wäre, dass ich nach Costa Rica reisen würde, mit einem Koffer voll von den Samenkernen und die dort in einem Finca zu pflanzen. In dem Finca meines Schwagers. Wenn er mich lässt.

 

Koti taiteilijoiden kylässä

Sitä luulisi, että melkein kahden vuosikymmenen jälkeen tuntee kotiseutunsa. Vaikka se toimisi toisella kielellä. Vaikka vain asuisi siellä. Vaikka kohteet eivät olisi cooleja ja vetoavia. Kaikki vain tulisi ilmi, jossain vaiheessa, jotenkin.

Kaivellessani aikanaan aiheita kolumneihin ynnä muihin kirjallisiin projekteihin, huomasin, että sadan metrin päässä on veistospuisto. Kävin kurkistamassa vähän pimeään puutarhaan, jonne pääsi jyrkkiä portaita pitkin. Olin yksin ja mietin, miten hyvin tänne voisi sijoittaa dekkarin. Ruumis metallisen veistoksen vieressä, hoidetun pensaiston kupeessa, uhkaavasti roikkuvien peikkomaisten puiden alla, katveessa, jonne aurinko ei yletä.

Sitten luin kunnan muista merkittävistä paikoista, kulttuurivaikuttajista, kirjailijoista. Mutta koskaan, missään, ei mainittu taiteilijoita. Ja paikkahan on kuhissut taideväkeä!

boscon pensselit
Fritz Boscovitsin pensselit paletilla.

Sata vuotta sitten Zollikon oli pieni kylä maalla, kaukana Zürichistä. Nyt se on iso kunta, kiinni Zürichissä ja parin minuutin junamatkan päässä. Silloin aikanaan zürichiläiset taiteilijat muuttivat Zollikoniin rauhoittumaan kaupungin humuista. Myös Fritz Boscovits pakkasi pensselinsä ja kankaansa ja siirtyi yksinkertaisiin, mutta ach, niin inspiroiviin maisemiin. Samoin tekivät Adolf Meyer, Paul Bodmer, Heini Waser ja Fanny Brügger. (Ai miten niin et tunne nimiä? Ei haittaa – en minäkään). Tämä porukka perusti pienen taiteilijoiden siirtokunnan nykyiselle kultarannikolle, missä nykyisin asuu taatusti enemmän pankkiireja kuin boheemeja taidemaalareita.

boscon kuva zollikonista
Näin metsäinen kylä oli Zollikon sata vuotta sitten. Paikan tunnistaa kirkon tornista.

Boscovits löysi kodin kylän keskustasta, jossa hän viihtyi perheineen 50 vuotta. Nyt rakennus on kunnan museo. Ikkunasta näkyvässä vastapäisessä suuressa talossa asui Boscovitzin veli, joka passitettiin opiskelemaan taloustieteitä ja tienaamaan rahaa, jotta joku perheessä toisi varmasti leivän pöytään.

bosco museo
Lieneekö tämä itse Bosco kotiovellaan?
boscon ikkuna
Siellä se näkyy, Boscon varakkaan veljen talo.
boscon veljen talo
Boscon veli eleli prameasti ja talokin seisoi tekstin mukaan herran kämmenellä.

Boscovits ei kuitenkaan ollut turhan ronkeli töiden suhteen ja tuli ilmeisen mukavasti toimeen. Kadun puoleisessa ateljeehuoneessa syntyi valoisana päivänä öljyvärimaalauksia ja varjoisalla säällä karikatuureja ja grafiikkaa.

bosco karikatyyri
„Chömezi mir jaa nid nhääch Frau Müller!“ Boscovitsin karikatyyri keväthatuista: „Älkääs rouva Müller tulko yhtään lähemmäksi!“

Kun aikanaan saavuin Zollikoniin, se ei ollut mikään rauhan ja maaseudun kehto, kuten Boscovitsin aikaan, vaan tuntui epäkylältä, Zürichin laajentumalta. Keskusta oli mitätön, kaupungin rajaa ei edes huomannut. Vähitellen aloin tunnistaa zollikonilaisen ajattelutavan, senkin, että kyläläisillä tuntuu olevan oma paikallisidentiteetti. – Ja pikkuhiljaa luulen päässeni kuntalaisuuden opinnoissa jo syventäviin asti.

boscon kuva rouva
Boscovitsin karikatyyri, kenties zollikonilaisesta rouvasta. „Ai kato, tuossa olen mie!“

En resúmen: Creí, que sé casi todo lo que hace falta saber de Zollikon. Pero no. Por ejemplo: no tenía ni idea, que Zollikon sea un pueblo de artistas. Pero hace 100 años los artistas pensaron que Zürich era demasiado agobiante y encontraron la tranquilidad en Zollikon, en el campo. Uno de los pintores era Fritz Boscovits, que por cierto vivía 50 años en el edificio, que hoy en día es el museo del pueblo. Eso no sabía tampoco.

Kurzgesagt: Ich dachte, ich weiss schon fast alles wissenswertes über Zollikon. Aber nein. Z.B: ich hatte keine Ahnung, dass Zollikon ein Künstler Dorf ist. Aber vor 100 Jahren haben die Künstler Zürich zu hektisch gefunden und das neue Heim in der zukünftige Goldküste gefunden. Auch Fritz Boscovits, der übrigens in dem Haus vom Ortsmuseum 50 Jahre lang wohnte. Das wusste ich auch nicht.

 

 

 

 

Lauantai Zürichissä: kirppareita, toreja ja demoja

aprikoosi1

Keväteuforia puhkesi viime viikolla täyteen kukkaan, suunniteltiin viikonlopulle piknikejä, perhosten ihailua ja hedelmäpuiden kukkien bongausta. Luonto oli kuitenkin toista mieltä. Taivas pimeni, lämpötila laski kymmenen astetta ja sade raidoitti siitepölyisiä katuja.

kirppari ylhäältä suora

Silti, oli sää mikä tahansa, lauantai on zürichiläisten kauppapäivä. Ja Zürich keväästä lähtien torien ja kirppareiden luvattu kaupunki. Kassit ja nyssäkät levitetään jo aamusta (tietenkin luvanvaraisille markkinapaikoille), joku saattaa lämmittää grillin makkaroita varten, toinen myy kahvia ja kakkuja. Sisälle, ulos, mihin vain.

Keskustassa parveilevia turisteja ei myöskään mikään estä kurkottelemasta Quaibrückeltä päätä kohti Alppeja siinä toivossa, että taivas repeäisi ja saisi kuvan lumihuipusta. Siihen päälle jokunen mielenosoitus pääkaduilla ja ollaan täysin vapaapäivätunnelmissa. Kaupungin lauantaitungoksessa.

kirppari lähempääSiinä missä tavallisesti on keskustan suurin lauantainen ulkokirppis, velloi vaaleanpunaisten pipojen ja sateenvarjojen jatkuvasti laajeneva joukko. Kolmen nuoren porukalla oli kyltti, joihin oli piirretty munasarjat: „Me olemme tulevaisuus!“ Liian myöhään ymmärrettiin, että sinnehän meidänkin olisi pitänyt mennä. Jonon jatkoksi 10 000 naisen ja jokusen miehen perään. En ole mieltä osoittavaa sorttia, mitä nyt privaatisti ja joskus kirjallisesti, enkä tiedä ulkomaalaisten oikeudesta marssia Zürichin kaduilla, mutta tällä kertaa olisi ollut aihetta. Banderolleja kannettiin tasa-arvon puolesta ja sukupuolierottelua vastaan. Sveitsi on kieroutuneesti moderni maa; tasa-arvoasioissa riittää työsarkaa.

kirppari sininen sali

kirppari bistro

Mutta koska demo oli jo loppuvaiheessa, jatkoimme matkaa raitiovaunulla kohti Kaufleutenia. Klubi-ravintola -kompleksissa, missä muuten myös Sofi Oksanen on lukenut kirjojaan, oli tänään kirpputori. Vaikka oltiin myöhään liikkeellä, tavaraa oli vielä kasapäin ja hinnat laskivat kellon lähestyessä sulkemisaikaa.

Tämä on niitä kirpputoreja, jonne kannattaa mennä ihan vain siksi, että raamit on mahtavat. Sokkeloisesta rakennuksesta viisi tilaa oli kirpputorin käytössä, baaria ja parvea myöten. Nälkäisille oli baaritiskin leveydeltä sandwichejä ja jalkoja voi lepuuttaa myös esiintymislavan tyylikkäässä bistrossa.

kirppari partsi

Piirakat ja kahvit jätettiin väliin, mutta olo oli ulos astuessa ravittu. Samanlainen kuin teatteriesityksen jälkeen, hiukan epätodellinen, ajasta vieraantunut ja iloisen pulputteleva. Ja sadekin vaikutti ystävällisemmpältä.

En resúmen: El sábado en Zürich es el día de compras, de ferias y de mercados de pulgas. Estas fotos son de Kaufleuten, un restaurant-club, donde también de vez en cuando organizan mercados de pulgas y nos rescató del clima frío y lluvioso.

Kurzgesagt: Samstags ist Zürich voll. Von Einkäufern, Verkäufern, Turisten, Demonstranten und es gibt über all Märkte und Flohmärkte. Eine Rettung vom schlechtem Wetter sind die Flohmärkte unter dem Dach, wie der im Kaufleuten. Und von der Ambience speziell schön.