Miten päästä eroon kirjoista?

Kirjat eivät ole olleet minulle koskaan ongelma. Olen pinonnut niitä hyllyille, rivin taakse toisen, pöydille, välillä lattioillekin. Olen se, jolla on metreittäin kirjoja. Kuinka monta, sitä en muista, vaikka olen ne joskus mitannutkin.

En päässyt taaskaan lauantain suomenkielisten kirjojen pörssiin Zürichissä ja olin vaipua mustaan pilveen. En pääse ikinä roinasta eroon (huom: ajattelin kirjaa roinana), koska en pääse koskaan eroon viruksista ja ties mistä hybridibasilleista. Henkilökohtainen kolmen suora taudeissa on johtanut siihen, ettei meillä ole viikkoihin todellakaan järjestelty, eikä edes siivottu ja kohta pölymassan seassa viruvat siemenet ja jyvät puhkeavat jos nyt eivät heti vielä kukkaan, niin ainakin sirkkalehdet ovat ilmestymässä. Olen odottanut, että jotain tapahtuisi, joku pelastaisi meidät, jospa jollain siivousvimmainen konmarius heittäisi keväällä niin pahasti ylikierroksia, ettei omassa kodissa olisi enää mitään tekemistä. Mutta kukaan ei ilmottautunut.

alkusalaatti

Kaaosvision vallassa mietin sitä, miten hankala kirjoista on päästä eroon ulkomailla. Ensinnäkin rakastan kirjoja, en haluaisi luopua niistä. Se ei ole Sveitsin vika. Olenhan se, joka vuosikymmenet totesi, että kotini on siellä missä kirjani.

Ensimmäinen askel on yrittää myydä niitä sveitsinsuomalaisten fb-ryhmässä. Uudet ja tunnetut dekkarit tai viihdekirjallisuus ei ole mikään ongelma. Kaikki muu kirjallisuus taas on. Kun kauppaaminen useimmiten ei onnistu, jäävät kirjat lattialle, kaappiin, laatikkoon, pusseihin. Suomi-koulu on kyllä luvannut ottaa lasten- ja nuortenkirjoja. Jos vain raahautuisin kassien kera paikalle.

Meidän kunnassa poistokirjat kuuluvat paperinkeräykseen, mutta niistä pitää irrottaa kannet. Kuka siihen rupeaa? Kuulin myös huhuja, että joku yritti heittää kirjalastin roskiin, mutta talonmies kielsi sen. Roskalaatikosta tuli liian painava liikuteltava. Ja niinpä kirjat päätyivät Ranskan puolelle roskiin, ilman maksuja ja kapinointia.

pizza

Kirja roskiksessa on surullinen asia. Sitä ei kukaan enää lue. Kirjaa, jota olin vuosikymmenet katsonut hyllyssäni. En ehkä lukenut, mutta tottunut siihen, että siinä se on, tuossa noin. Nyt raivaamisesta on tullut luonnetta karaiseva harjoitus. Enhän ole ikinä aikeissa lukea Espanjassa kielikurssilla annettuja romaaneja, joita en jaksanut ensimmäisiä sivuja enempää alunperinkään. Pois vain ja heti! Kirjat, joista en muista mitään enkä edes halua? Pussiin ja ulos!

jälkkäri

Olen karaissut luonnettani kolmasti, eikä hyllyssä näy edes lovea, vaikka kirjoja on lähtenyt kilokaupalla. Siksi otin askeleen kohti sähköistä kirjaa. Olen lukenut ensimmäistäni, jonka sain ilmaiseksi vastattuani johonkin Elisa Kirjan kyselyyn. Ei siis mikään oma valinta. Kate Mortonin Hylätty puutarha on kielellisesti vaatimaton, mutta viihdyttävä. Lueskelen sitä puhelimesta silloin kun siihen liikenee hetki, bussimatkoilla, jonottaessa ja opettelen olemaan panikoimatta, kun hävitän kohdan. Onhan se kätevä. Varsinkin meille, jotka asumme suomalaisten kirjastojen vaikutusalueen ulkopuolella.

Ja miten tähän liittyy blogin kuvitus? Siivous- ja järjestyspalvelua ei kuulunut, vaikka kuinka yritin lähettää signaalia kaikille omistautuneille ystävilleni. Mutta onneksi yksi meistä oli pystyssä ja taikoi olohuoneeseen italialaisravintolan ja kolmen ruokalajin illallisen. Grazie figlia mia!

En resúmen: Yo siempre he tenido muchos libros, pero viene el momento, cuando hace falta sacar algunos. Y qué se hace en Suiza con los libros finlandeses? Poner en la basura sería triste y además cuesta. Vender? Nadie los quiere. Reciclar? Hay que quitar el empaste. – Y qué tienen que ver la fotos con los libros? No mucho. Estuve enferma y pensando en la limpieza y en lo de ordenar y esperaba que alguien hubiera venido a rescatarnos del caos. No vino, pero mi hija nos preparó una cena italiana de tres platos! Grazie figlia mia!

Kurzgesagt: Ich habe immer viele bücher gehabt, aber jetzt müssen einige weg. Aber was macht man mit finnischen Büchern in der Schweiz? In den Müllsack? Das wäre Traurig und es kostet. Verkaufen? Niemand will die haben. Recycling? Man muss den Buchumschlag wegnehmen. – Und was haben die Fotos mit den Büchern zu tun? Nicht vieles. Ich war krank und habe an den ordnen und putzen gedacht und gewartet, das jemand uns von dem Chaos retten würde. Ist nicht passiert, aber meine Tochter hat uns eine italiensiche 3 Gänge menü vorbereitet!. Grazie Figlia mia!

 

 

Bernin iltahämärässä

Bernissä astun junasta laiturille, enkä tahdo mahtua ihmismassaan. Joudun virtaan, joka vie kohti ”city”-kylttiä. Uskon sen olevan oikea suunta, sillä vaikka reilun 120 000 asukkaan pääkaupunkia on vaikea mieltää cityksi, termi viitannee keskustaan. Aseman suulla tartun kasvisravintola Tibitsin (tietenkin zürichiläistä alkuperää) ovenkahvaan ja pääsen irti ihmisvyörystä. En taida olla koskaan aiemmin eksynyt Berniin ruuhka-aikaan.

Maistelen porkkana-punajuuri-inkivääri-mehua ja siitä jäävää multaisaa jälkimakua. Ikkunan toisella puolen istuu joukko tuopit edessään, viikon kestäneen talven jälkeen on keväisen leutoa, eikä kukaan näytä viluisalta, edes alkuillan hämärässä. Kasvojen piirteitä valaisevat kynttilälyhdyt.

Vaihdan muutaman sanan vieressä istuvan läppärin ääressä töitä tekevän naisen kanssa. Hämmästelen, kun minua ymmärretään, sillä tunnen olevani ulkomailla. Zürichiläisten kerrotaan olevan niin kaavoihin kangistuneita ja jämähtäneitä omiin korttelikahviloihinsa sekä ravintoloihinsa, että he tuntevat olonsa epämukavaksi joutuessaan vain toiselle puolen kaupunkia. Berniin meno vastaisi siis jotakuinkin lentoa kuuhun. Muistutan itseäni, että olen vain tunnin matkan päässä Zürichistä. Silti ulkona hämmennyn lisää, sillä aseman edustan aukio on muistikuvissani toisessa asennossa. Pitäisi varmaan kaupunkimatkailla useammin, etten zürichiläistyisi tämän enempää.

bern4

Kävelen Sveitsin Suomen ystävien kulttuurivastaavan Carmenin kanssa läpi holvikaarien koristaman kaupungin. Kaarien alla on vieri vieressä kotoisan näköisiä kuppiloita. Kellareiden ovilla näkyy kutsuvasti valoa, on teattereita, ravintoloita, elokuvateatterikin. Keskiaikaisen Antonierkirchen kohdalla Carmen avaa oven. Kirkko luterilainen, mutta kryptan portaissa on kyltti: Venäjän ortodoksien kirkko. Kirkko kirkon sisällä. Yläkerran korkeaan saliin nousee aperon jälkeen viitisenkymmentä ihmistä. Salin seiniä koristavat alkuperäiset, ajan syömät freskot. Tila on juhlava. Kuulen monen monia tarinoita elämistä ja kohtaloista, osa siirtolaisuraa aloittelevilta, osa vuosikymmenten kokemuksella – ja kerron myös omani. Tämä on kirjani, Hausfrau – kotona Sveitsissä, kiertueen viimeinen etappi.

Istuessani junassa matkalla kotiin mietin ihmistä riivaavaa halua matkustaa, kansainvälisiä virtoja maista toisiin, vapaaehtoista lähtemistä ja pakon työntämiä matkalaisia, joilla ei ole päämäärästä tietoa, vain toive turvasta; sopeutumista ja sopeutumattomuutta. Katselen matkaajia ja yritän mutustella aperolta mukaan saamaani, juuri ja juuri suuhuni mahtuvaa salmiakkia ilman, että näyttäisin pallokalalta. Paikallisjunaan Zürichissä nousee paljon työmatkalaisia salkkuineen ja puvuissaan, vaikka kello on jo reilusti yli kymmenen. Ehkä he ovat toimiston sijaan istuneet iltaa drinkillä. Kasvojen väsyneet uurteet kertovat toista. Ajatukseni harhailevat seuraavan illan ohjelmaan ja tajuan, että edellisellä viikolla tapasin koulun ruoanlaittoprojektissa Carmenin, joka on St Gallenista kotoisin, tänään berniläisen Carmenin ja jottei kaksi kolmannetta, huomenna menisin katsomaan yli sata vuotta vanhaa mykkäelokuvaa orkesterin säestyksellä – Carmen sekin, mutta espanjalainen.

carmen2

Ohi Kuolemankujasen

Basel on mielessäni sirpaleinen; siellä jossain lännessä, kulmassa, jossa kohtaavat Sveitsi, Saksa ja Ranska. Autosta käsin kuva on moottoritietä ja lääketeollisuuden jättirakennuksia, keskellä virtaava Rein. Läpikulkupaikka, vähän kuin Kouvola, mutta sympaattinen vanhoine kaupunkeineen, monine museoineen ja tapahtumineen, halvempaa ruokaa ja ystävällisempää palvelua kuin Zürichissä ja saksan kanssa lomittain porisevaa ranskaa.

Monta reissua on Baseliin tehty, eri puolille, näyttelyihin, tapahtumiin, mutta koskaan ei olla vain katseltu ja käyskennelty, jotta ymmärtäisin kaupungin kokonaisuutena. Tällä kertaa olin pakannut kassiini nipun kirjojani(http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/738), muistiinpanot ja vesipullon. Pimeällä, jälleen uudesta suunnasta, en taaskaan oikein hahmottanut millä puolella kaupunkia olin.

Nousimme korkeita portaita ylös, vielä ylemmäs, kohti Nadelbergiä, joka ei ollut vuori, vaan katu kukkulalla, 1300-1400 lukujen paikkeilla rakennettujen, joka suuntaan vinojen, puhtaaksi maalattujen talojen, lyhtyjen ja pienten kujien välissä. Ohitimme Kuolemankujasenkin, ”Todesgässlein”. Lämpimän auton jälkeen väristytti, askeleet kopsahtelivat kaikuen, illassa oli vain muutama liikkeellä. Tänne olisi voinut kuvitella kävelemään menneiden aikojen hiippalakkisen lyhtyjen sytyttäjän. Jostain syystä mieleen tulivat myös Charles Dickensin tarinat. Koputimme puuovea, painoimme ovikelloa. Käytävän läpi pääsi sisäpihalle, mistä löytyi ovi kellariin. Karnevaaliporukan kotikoloon.

Portaita kellariin laskeutui pari kolme kourallista suomalaisia. Minusta oli hämmästyttävää, että me kaikki, Baselin alueen suomalaiset, muutama Ranskasta ja Saksastakin, olimme löytäneet tiemme tänne. Juttua Sveitsistä ja Suomesta, naisista ja työstä, kielestä ja ulkomaalaisuudesta, kotimaasta, riitti pitkälle iltaan; paluu kotiin tehtiin talven kanssa yhtä matkaa. Frau Holle, näin sanotaan tarinassa, ravisteli tyynyjä rivakasti koko matkan ja maisema muuttui pehmeän valkeaksi.

 

Maha täynnä kuvia

photozuri2

Tammikuun viikonloppuina pakkaudutaan aamuvarhain toppavaatteisiin, noustaan autojonossa 1500 m vuorenrinnettä ylös, haetaan happea, parhaita laskettelurinteitä, alppiaurinkoa, ranskalaisia, maksaläiskiä ja ajetaan autojonossa takaisin. Toisin on nyt. Eletään harmaata ikuissyksyä; vapaapäivät kävellään selkä kyyryssä metsässä, lits, läts, pisaroita väistellen. (Kääntymisen kevääksi tietää siitä, että linnut ovat alkaneet laulaa pimeässä.) Uimaloissa, elokuvissa ja taidelaitoksissa kassat kilisevät iloisesti.

Viikonlopun valoisa piste Zürichissä oli photo 16 –näyttely. Styroksiblokeille oli aseteltu 150 sveitsiläisen ja ainakin yhden suomalaisen, Timo Lehdon, töitä. -Tiedättehän ahmimiskilpailut, ne joissa niellään hotdogeja lähes kokonaisina? Tilanne oli sama, tosin voittajaa ei julistettu ja hommasta jäi nälkä. Pää vinossa kuljin parin tunnin ajan valokuvalta toiselle, pysähdyin vähintään viideksi sekunniksi, ajaksi, jonka ihminen tarvitsee ymmärtääkseen näkemänsä tai ainakin niin muistan kuulleeni, ja jatkoin ahmimista, jonoa seuraten.

VALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKU

Visuaalisen taiteen harrastajat, ammattilaiset ja ihailijat olivat kaikki täällä Maag Arealissa. Joka toisella oli kamera kädessä; kuvia kuvista ja kuvaajista. Muurahaisvanana vaelsimme 3500 neliömetrin aluetta styroksiblokilta toiselle, kunnes oli pakko pitää tauko; pyörrytti.

Kärsin jo lähes antiikkisen Nokian N79 kännykkäni puolesta alemmuuskompleksista, enkä ottanut sitä esille edes dokumentoidakseni ihmisvirtaa. Näin niin hienoja ja vieläkin hienompia kuvia, että pitäydyn tänään vain tekstissä. (Yllä olevaa ei lasketa valokuvaksi).

Kuvaähkyssä ja sadetta piilossa kotona tartun vähäkuvaisiin, mutta kovasti naurattaviin kirjoihin, Timo Parvelan Ella-sarjaan. Mitä Parvelan sankarit sanoisivat ikuissyksystä? Ehkä jotain tämäntyyppistä: ”Läväytän lumipilveä lonkareeseen, ellen kohta pääse käyttämään pulkkaa”, uhosi Pukari. ”Äää, unohdin pyytää joulupukilta pulkan,” Samppa parkui. Pate taas oli hakenut kotoa surffilaudan ja veti yllensä märkäpukua juostessaan kohti kylän puroa.

 

ADVENTTIKALENTERIN 1. LUUKKU

Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Thomas Mannin Buddenbrookit, joka on kirjaston poistomyynnistä joko Kotkasta tai Tampereelta vuonna 1987, marraskuun 22. päivänä. Ystäväni oli Buddenbrookit-televisiosarjan fani ja Thomas Mann kuului myös omien kirjallisuustieteen opintojen yleissivistävään osaan. Itse en muista olleeni yhtä vaikuttunut, mutta luin kirjan mielelläni ja yhtä mielelläni keräsin hyllyyn suuria nimiä.

Kirjasta summamutikassa poimitut 10 sanaa tarinan pohjaksi: talossa, jotakuinkin, voimakkaasti, ilmestynyt, rakennettuun, hevoset, nimikirjoituksilla, veljeensä, onnellinen, koholle.

(Kuvat: oman kylän joulumarkkinat, Zolliker Wienachtsmärt)

wmärt4

Onnellinen ukko

Pienessä teräväharjaisessa talossa, Alppien katveessa, asui harmaapartainen mies, jolla oli iloiset silmät ryppyisten ja auringossa ahavoituneiden kasvojen keskellä. Hän eli monien mielestä köyhyydessä. Tupa oli vaatimaton, mutta sen sydämenä oli kunnon puuhella. Leivän käntty riitti ukolle hyvin särpimeksi, hän lämmitti sen uunissa juuston kannikan kera, söi kyytipoikana pari säilömäänsä suolakurkkua ja hörppäsi kahvia päälle. Maitoakin riitti, sen takasi pihapiirin navetta. Omasta mielestään hän oli onnellinen.

Jotakuinkin puoli vuotta sitten oli kuitenkin alkanut tapahtua ukkoa ihmetyttäviä asioita. Syksyllä talkoovoimin rakennettuun, vanhan ja lahon korvanneeseen hevosaitaukseen, oli ilmestynyt uusi kaukalo. Seuraavalla viikolla hevoset askelsivat ukon kummastukseksi tavallista tasaisemmin; ne oli kengitetty. Tuoreita kauroja ilmestyi päivittäin, välillä muutama porkkana ja omenakin. Apean oloiset hevoset virkistyivät, karva alkoi kiiltää eivätkä kylkiluut enää törröttäneet. Navetan puolella oli sama tilanne, lehmät lypsivät yhtäkkiä enemmän ja kermaisempaa maitoa.

Ukko alkoi jo epäillä höpertyneensä ja näkevänsä näkyjä. Kylillä puhuttiin, että mies oli löytänyt suuren alppikristallin tai saanut kaupungista perinnön. Mies rypisti kulmiaan voimakkaasti, sai aikaan lähes ankaran katseen ja kielsi saaneensa mitään mistään. Kateus alkoi silti ottaa sijaa kyläläisissä, sillä kovat talvet ja sateiset kesät olivat jättäneet jälkensä; maanviljelijöillä sadot olivat huonot ja karjankasvattajilla eläimet nälkäisiä; kukapa ei olisi kaivannut muutamaa ylimääräistä frangia.

Ukko päätti ottaa yhteyttä veljeensä. Hän raapusti iltasella kynttilän valossa kirjeen, jossa hän pyysi apua kummalliseen ongelmaansa. ”Veli hyvä, minua on kohdannut onni, joka herättää kyläläisissä kateutta. Toivoisin, että tulet tarkistamaan, etten vain ole vanhuuden höperöisyyksissäni alkanut turvautua toisten omaan. Itse en saa tästä enää tolkkua, enkä keksi järjellistä selitystä. Terveisin, isoveljesi.”

wmärt11

Muutamaa päivää myöhemmin, auringon noustessa lumihuippuisten vuorten takaa, ukko viritteli tulta hellaan aamukahvia varten. Hän leikkasi leivästä paksuhkoja viipaleita ja levitti päälle voita ja hilloa. Tuvassa tuoksui kahvi, kun ovelta kuului koputus. Veli oli saapunut paikalle. Miehet joivat yhdessä kahvit ja lähtivät sitten katsomaan paikkoja. ”Ja sinä et muista näitä itse hankkineesi?” kyseli veli. Ukko totesi olevansa aina vain unohtelevampi, mutta muistavansa yleensä tämänsorttiset asiat. ”No entä onko naapureilta kadonnut jotain, mitä sinulle on ilmestynyt?” kyseli veli edelleen. Ei, eivät olleet moisesta valitelleet. Veli jäi miettimään asiaa. ”Jopas sinä olet liemeen joutunut”, hän murahti.

Iltasella miehet nostivat jalat koholle puupölkylle hellan eteen lämmitelläkseen varpaitaan ja juttelivat niitä näitä. Ukko kertoi kesän tapahtumista, kuinka hänen lehmänsä olivat nauttinut alppiniityistä ja siitä kerrasta, kun hän irrotti sotkuiseen piikkilanka-aidan pätkään juuttuneen saksanhirven. Hirvi oli ollut väsynyt ja hätääntynyt, mutta vahingoittumaton. Ukolle oli jäänyt mieleen hirven katse. ”Tarkemmin ajatellen, se ei kyllä tainnut olla saksanhirvi, väri oli vähän outo ja muutenkin vieraan näköinen otus.” Miehet jäivät miettimään tapausta ja muistelivat muita huolimattomien ihmisten loukkuihin jääneitä eläimiä. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni kuin ukon pelastamalla nelijalkaisella. ”Niinkö se oli, että kaikki mitä tänne on ilmestynyt on eläimille?” varmisti veli vielä. ”Näin on”, vakuutti ukko. ”Hm, on se kyllä merkillistä”, mietti veli vaipuen ajatuksiinsa.

wmärt6

Liekit hellassa olivat hiipuneet kekäleiksi. Miehet nousivat venytellen ylös ja päättivät vetäytyä yösijoille, kun ulkoa kuului kellon kilinää. Se ei ollut lehmän eikä mikään muukaan tuttu kello, vaan pienempi, tiukumaisempi. ”Liekö naapurilta karannut joku otus”, totesi ukko, veti palttoon päälleen ja astui ulos tähtikirkkaaseen iltaan. Veli seurasi perässä. ”No, jo nyt on, mitä ihmettä”, puhahti ukko tallin edustalla. Maassa oli kolme puulaatikkoa, joita koristivat suuret punaiset rusetit. Yhdessä loimet hevosille, toisessa lehmille apetta ja kolmas oli täynnä jouluherkkuja. Jälkimmäisestä laatikosta löytyi myös kirje: ”Toivottavasti teidän tokassanne voidaan hyvin. Tässä vielä vaatimaton kiitos avusta. Terveisin, Joulupukin koko porotokka, Finnland. P.S. En enää koskaan karkaa omille teilleni Alpeille. Terv. Poro Jr.” Kirje oli koristeltu nimikirjoituksilla, poron sorkkien hopeaa hohtavilla jäljillä. ”Jaahas, arvoitus on sitten ratkaistu”, totesi veli. ”Oikeastaan tämä sattui aika mukavasti”, ukko pohti ja taputti veljeään olkapäälle. ”Olet täällä sopivasti jouluaterialle ja nyt on kystä kyllä, vaikka koko naapurustolle”. Sana kiersi talosta taloon ja illalla ukon tupa oli täynnä väkeä. Porotokan kirjettä ihmeteltiin yhdessä useaan otteeseen, eikä kukaan enää muistanut kateellisia puheita.

Pian tulossa: joulukalenteri

huurteinen zollikon

Makaan vatsataudin jälkitunnelmissa miettien kalenterista tältä viikolta yliviivattuja menoja. Bernin sipulimarkkinat. Badenin jouluvalot. Oman kylän joulumarkkinat. Viimeisen suhteen on kyllä vielä toivoa, mutta ole varma jaksanko laahautua ylämäkeä kohti Glühweinia, jota en luultavastikaan halua edes haistaa. On siis todettava, että kaiken ensimmäiseen adventtiin liittyvän aktiviteetin on hoiduttava ajatellen, sillä en vielä jaksa liikuttaa eväänikään. Sormiakin vain rajoitetusti.

Kirjallisen adventtikalenterin aion silti saada aikaiseksi: luukkuja on neljä ja ne avautuvat aina adventin jälkeisenä maanantaina. Homma toimii niin, että poimin kirjahyllystäni sattumanvaraisesti suomenkielisen kirjan ja valitsen sieltä eri kohdista, silmät kiinni ja summamutikassa kymmenen sanaa. Olla-verbit hylkään kylmästi, niitä käytän joka tapauksessa. Ja ankarien sääntöjeni mukaan sanojen on oltava samassa muodossa kuin missä ne ovat kirjassa. Niiden ympärille rakennan pienen Sveitsiin sijoittuvan joulutarinan.

Ensimmäinen luukku avautuu siis maanantaina.

Glamourin lumoama kotinoita

housewitch

Katie Schickel: Housewitch, julk. Tom Doherty Associates, 2015, romaani, 352 sivua

Yöpöytäni Pisan torni levisi. Alimpana pari paksua teosta, molemmat liittyvät runoilija L. Onervaan. Seuraavana on kolme dekkaria ja pölyyntyneitä Tages-Anzeigerin lauantailiitteitä ja Aku Ankkoja, joista osa sortui lattialle, Hesarin lehtileikenipun kera. Samoin päällimmäisin kirja, Katie Schickelin Housewitch, joka tuli juuri luettua loppuun.

Sain kirjan lahjaksi; se vaikutti kuulemma sopivalta Hausfraun (Hausfrau, kotona Sveitsissä, Atena 2015) kirjoittajalle. Kannessa on kirkkaita värejä, essu ja musta kissa. Kyllä, kiinnostuin välittömästi. Jo lapsena fanitin Noita Nokinenää ja piirtelin pääsiäisnoitia. Arki oli aina vain arkea, maailma loitsujen kera taas paljon hauskempi. Opettaja luki koulussa Ystäväni noitatyttöä (E. L. Konigsburg) ja me esiteinit sovelsimme – huom. emme leikkineet – sitä omaan elämäämme. Sovimme treffit kirjastoon ja ystäväni tuli kori täynnä lämmintä pullaa. Jätimme kirjojen väliin pieniin paperinpaloihin kirjoitettuja salaisia viestejä.

Ystäväni Noitatytön jälkeen löysin Diana Wynne Jonesin kirjat ja myöhemmin, jo aikuisena, Roald Dahlin ja lopulta Harry Potterit. Opiskellessa luin scifiä ja fantasiakirjallisuutta puolittain pakotettuna ja haukotellen, mutta Latinalaisen Amerikan maagiseen realismiin hurahdin vuosikausiksi ja ihmettelin niitä, jotka jaksoivat lukea harmaata ja realistista kotimaista kirjallisuutta.

Tällä taustalla oli siis hyvä avata Hauswitch, joka alkuoletuksen mukaan olisi hauska ja yhdistäisi näppärän ironisesti nykynaisen elämän ja noituuden. Kirjan päähenkilö on Allison Darling, joka tuntee olevansa ulkopuolinen luomulatteja juovien ja sadan dollarin joogahousuja käyttävien äitien joukossa. Porukka on nimeltään Glamour Girls ja kuten arvata saattaa, elämä suosii naisia: bisnekset tuottavat, parisuhteet kukoistavat ja kasvot hehkuvat rypytöntä kauneutta. Glamourtytöt ottavat yllättäin Allisonin joukkoihinsa, eikä hän voi uskoa omaa tuuriaan. Hän on aina halunnut olla pidetty ja nyt yhtäkkiä glamourin keskipisteessä.

Ihan pelkästä tuurista ei lopulta ole kyse, eikä glamourkaan ole pelkkää kiiltoa. Allison tajuaa olevansa noita noitien keskellä. Hänen roolinsa nousee tärkeäksi kaupungin tulevaisuuden kannalta ja hän joutuu perehtymään omaan menneisyyteensä ja noituuteen perheensä ja asuinympäristönsä pelastamiseksi.

Aikuisten saduksi kirja on viihdyttävä ja vie mukanaan, mutta takaumien painostava tunnelma lupasi enemmän. Osa vakuuttavuudesta katoaa aina siirryttäessä nykyhetkeen. Myös arjen maagiset elementit ovat paikoittain huteria. Noidat ja luudat yhdistetään perinteisesti toisiinsa, mutta lentäminen itsestäänselvyytenä lässähdyttää osan kirjan oman fiktiivisen todellisuuden uskottavuudesta.

Lastenkirjoja maagisella otteella:

Diana Wynne Jones: Kyylän kyydissä; Roald Dahl: Jaakko ja suklaatehdas, Matilda, Taikasormi; Elizabeth George Spence: Rastaslammen noita; Leonie Kooiker: Taikakivi; Annikki Setälä: Pikkunoita, E. L. Konigsburg: Ystäväni noitatyttö

Yöpöydän kirjat:

Hannu Mäkelä: Nalle ja Moppe, L. Onervasta ja Eino Leinosta; Anna Kortelainen: Naisen tie, L. Onervan kapina; Ian Rankin: Knots & Crosses; Donna Leon: The Jewels of Paradise; Sue Grafton: X

En resúmen: En el libro de Katie Schickel, Housewitch, las brujas usan los zapatos de Louboutin y mágia contra las arrugas.

Kurz gesagt: Man darf auch für die Erwachsene über die Hexen schreiben, aber die Frage ist, funktioniert es?