Viime viikolla…

…löysin pihalta puolen vaaksan mittaista, helmikuista ruohosipulia. Seuraavana aamuna se yritti kurkistaa lumikerroksen alta, vain pienet vihreät pisteet läpäisivät talven. Iltapäivällä ruohosipuli kasvoi jälleen, vihreämpänä ja voitonriemuisen vapaana.

…juuri ennen lumien sulamista kohtasin metsässä valkean pedon. Kylläkin pienen ja kauniin. Mustasta hännänpäästä tunnistin (no joo, googlasin…) sen kärpäksi.

…söin pannukakkuja kahvilassa (Babu´s Bakery and Coffeehouse) aamupalaksi. Tai jos ollaan rehellisiä, se oli jo toinen aamupala, sillä en pääse kotoa mihinkään ilman ravintoa eli jugurttia naapureilta saatujen, pihalta kerättyjen kiivien kera. Hedelmät ovat pieniä ja viime vuoden satoa, jo epäilyttävän lähellä käymisastetta, joten ne saa peukaloilla painettua kahtia ja sisältä tursuu vihreää pyrettä mustilla pisteillä. Puristan hedelmää kuoresta suoraan aamiaiskuppiin.

260220162571

…paistoin falafelel-pihvejä ja söin niitä liikaa, kuten herkkujen kanssa tuppaa käymään. Pihvejä niistä tulee aina, koska hermo ei kestä paistaa kuutiomaisia joka sivulta. Enkä toisaalta halua uppopaistaa ja joutua sen jälkeen prosessoimaan kuumaa öljyä.

…laitoin repun selkään ja laahustin kohti salia. Jos olisin heittäytynyt mahalleni, olisin muistuttanut suojattiamme Elayah Colea, paitsi että se matelee vauhdikkaammin. Ja minä en saisi jäseniäni kokonaan kotiloni sisälle.

…salilla yritin tsempata lihaksiani kertomalla niille lihasmuistista. Ne kärsivät vielä postflunssaisesta dementiasta. Se osoittautuu selektiiviseksi, sillä pari päivää myöhemmin ne muistavat erittäin tarkasti mitä on maitohappo.

…seurasin jännittyneenä Sveitsin kansanäänestysdraamaa: pitäisikö rikoksiin syyllistyvät ulkomaalaiset karkottaa automaattisesti? (En ole aikonut siirtyä rikoksen tielle, silti ulkomaalaisena tunnen aloitteen loukkaavan oikeuksiani.) Louhitaanko Gotthardin tunnelin viereen uusi väylä? (Turvallisuus vs. kulut vs. ekologia. Hankala homma.) Rankaiseeko verottaja tulevaisuudessakin avoliitosta avioliittoon siirtyviä pareja? (Eikö yhteiskunnan pitäisi tukea perheitä?) Aloitteet olivat sitä luokkaa, että meidänkin kunnantalolla kävi ennennäkemätön huiske; äänestysprosentti oli yli 70.

 

P.S. blogia pitäisi pystyä nyt seuraamaan bloglovinin kautta

<a href=“http://www.bloglovin.com/blog/14508787/?claim=upppewxebqr“>Follow my blog with Bloglovin</a>

Pysäkki auringossa

Kun influenssan häntä vielä painaa jalkoja, eikä reippaus kuulu olomuotoon, kävelen ovelle ja avaan neliön mallisen, lasisen kurkistusluukun ja työnnän nenäni ulos. Tuuli pyyhkii sieraimista sisään ja tunnen itseni snautseriksi. Luukusta näkyy krookusmatto ja yöllä puisia terassin ovia riepottanut myrsky on tuonut kevään tuoksun.

krokus2

16,2 astetta varjossa, silti paketoin kaulan villaliinaan ja kääriydyn harmaaseen, paksuun villakangastakkiin. Ulkona on laitettava aurinkolasit, kaikki häikäisee, valo, krookuksien siitepöly, muutaman sentin korkuisen narsissin hehkeääkin hehkeämpi keltainen.

Kadun reunassa pysähdyn. Bussi hurahtaa ohi. Olisi niin kätevää, jos se pysähtyisi tässä. Mietin kestävätkö keuhkot kävelylenkkiä, joka pakosti joko alkaa tai päättyy tiukkaan ylämäkeen. Zürichin alueella kuski ei taatusti päästä ketään ulos tai sisään muualla kuin merkityssä kohdassa; bussipysäkit on nimetty ja kyltillä varustettu. Kotkassa pysäkeistä taas kertoo pelkkä bussin kuva, parhaassa tapauksessa reitin numero. Vieras ei tiedä missä jäädä pois, maamerkitkin ovat asutusalueilla monesti samat: männikkö, omakotitalo, kioski. Kolmannessa kotipaikassa Costa Ricassa bussi pysähtyy, kun joku hihkaisee ”Parada!” Kaikki eivät edes huuda, silti kuski näyttää kuulevan. Paitsi suomalaisen naisen matalalla äänellä karjaistun pysähtymispyynnön. Jossain vaiheessa tajuan mikä mättää; costaricalaisten naisten huudahdus on nasaali ja paljon korkeampi kuin oma puheääneni. Aina pääsin silti ulos bussista jossain vaiheessa, kanssamatkustajien avustuksella. Välillä sata metriä ennen kotia. Toisinaan kävelin takaisinpäin pari sataa metriä hautausmaan kulmalta. Hyvällä säkällä bussi jarrutti juuri kotitalon oven kohdalla.

bootshouse
Privaatti uimahuone

Otan riskin ja päätän lähteä liikkeelle, vaikka joutuisin takaisin kivutessa pitämään yskäpausseja, jotka saavat sveitsiläiset katsomaan äkäisesti, vetäytymään nopeasti kauemmas ja suojaamaan hengitystiehyensä. Kävelen hitaasti kohti Zürichinjärveä, siellä aurinko tuntuu olevan vieläkin lähempänä. Jään istumaan suojaisalle puupenkille. Lokit uivat rykelmänä pienillä aalloilla lähellä rantaa. Viereen tulee nainen, joka kertoo pulahtavansa veteen. Käärin takkia vähän tiukemmalle. Olisi pitänyt ottaa mukaan kahvia termospullossa. Laitan silmät kiinni ja nojaudun penkin lämpimään selkänojaan.

 

zurisee helmikuu2

Kurzgesagt: Auch Husten ist schöner am Zürisee.

En resumen: Aquí sigo tosiendo. Sentadita en el sol de la primavera.

¤ Tänään suljettu ¤

Blogibüro on kiinni influenssan pituisen ajan. Silti muutama sirpaleinen huomio:

-Lasinen. elohopeaa sisältävä kuumemittari yli 39 asteen kuumeessa on vaaratekijä. Sen lisäksi erittäin hankala siivottava särkyessään. Onneksi on Google, jonka avulla löytyy ratkaisu ongelmiin, kuten raskasmetallin poistoon turvallisesti.

-Kannattaa, myös kuumehoureisena, kysyä itseltään, miksi kaapista piti ottaa juuri se antiikkinen laite, kun siellä on myös kaksi tämän vuosituhannen puolella ostettua mittaria. Tai miksi sellainen on vielä kaapissa ylipäätään.

-Kannattaa myös hankkia varapattereita elektroniseen mittariin. Molempiin niihin.

-Ilman varapattereitakin tietää kuumeen laskeneen alle 38 asteen silloin, kun alkaa haaveilu. Tukka on tönkkönä hikoilusta, vesilasin kurkottaminen yöpöydältä saa lihakset kramppaamaan ja peilistä tuijottaa pelästyneen näköinen peikko, joten tarvitaan vastapainoksi jotain mieluusti yliesteettistä ja maksimaalisen elinvoimaista. Eli kelaan kuumeisesti urheilu- ja muotiblogeja.

-Haaveilun lisäksi iskee nälkä. Parhaat aasialaista noutoruokaa tarjoavat ravintolat ovat sunnuntaisin kiinni, mikä aiheuttaa stressiä talouden terveelle, joka nykyisin tunnetaan nimellä Krankenbruder.

-Myös suojattimme Eliah Col on terve ja sen(-kin) ruokahalu vaikuttava. Eliah pitää erityisesti munankuorista, joita se rouskuttaa äänekkäästi. (Ja muuten, kotilolle on muodostunut rytmi: 12 tuntia ruokailua, 3-4 päivää lepoa.)

-Kuumeen laskiessa kasvaa tietoisuus ulkomaailmasta ja paljastuu, mitä on mennyt ohi: Baselin karnevaalit, Zürichin karnevaalit, Zürichin Cabaret Voltairessa syntyneen dadaismin 100-vuotisjuhlahumua karnevaalihengessä. Yhtä päätöntä tai päällistä kaikki, mikään ei ole liian hullua tai kummallista.

-Eikö blogin pitänyt olla kiinni? Kyllä. Nämä huomiot pistetään toipilaan sinne tänne hyppelevien ajatusten dadaistisen jatkumon piikkiin.

auringonlasku zoll
Ehkä kukkulan takaa löytyy terveys?

Missä olet, Eliah Col?

Joka aamu alkaa huolella: ”Missä Eliah on?” Jalan alla rasahtaa, kylmä säikähdys kuristaa vatsaa, mutta se onkin pähkinän kuori. Nopea yleisvilkaisu lattialle, ei mitään, paitsi ehkä pari riisinjyvää ja pölyä, sitten kurkistus pöydän alle, mistä se usein löytyy, kuin likainen purkka koulun pulpettiin liimattuna. Välillä Eliah on laskeutumassa pöydän jalkaa pitkin. Kerran se löytyi tuolille jätettyjen paperien välistä.

Eliah tuli meille luomusalaatin mukana. Se oli pieni ja aktiivisen oloinen, huolimatta viikon oleskelusta jääkaapissa aina vain nahistuneemman salaatin kerän sisällä. Talvea kesti tammikuussa viikon verran ja juuri tällä viikolla oli pakkasta. Eihän eläintä voinut laittaa jäätymään ulos. Toisaalta, ajattelin, tämä on aivan hullua, hyysäämme kotiloa, joita oikeastaan pihalla vihaamme; ne ja niiden sukuiset etanat tulevat kosteuden myötä, imuroivat yhdessä yössä kaiken vihreän ja jäljelle jää pari surullista rankaa. Eliah taas saa olla rauhassa kaalinlehdellä syömässä, illastaen meidän kanssa yhtäaikaa. Se nukkuu usein päivisin, vetää sitten navan täyteen kesäkurpitsaa ja salaattia, röyhtäisee, kuvittelisin, ja kiipeää ehkä seinää vasten olevan peilin taakse tai lautasen reunan alle sulattelemaan ateriaansa. Kotilolle vaihdetaan päivittäin uusi salaatinlehti ja kaaliholvi. Olemme perehtyneet sen tarpeisiin ja tiedämme, ettei sille saa antaa riisiä tai leipää, sillä ne turpoavat otuksen elimistössä, eikä myöskään sitruksia. Sen sijaan munankuori on hyväksi. Katselemme Elayan akrobaattisia jumppaliikkeitä, kun se venyttää koko kroppansa yhdeltä salaatinlehden reunalta toiselle, kuin paraskin alppikiipeilijä. Talo pysyy aina varmalla puolella ja vasta, kun siirtymä on varmistettu, kotilo-osa siirtyy uudelle lehdelle.

 

020220162512
Symbolikuva. Eliah ei kulje mukanani lenkillä.

Kuvaa Eliah´sta ei ole, vaikka se poseeraa mielellään ja on kohteena kiitettävän staattinen. Haluamme suojella sen yksityisyyttä etana- ja kotilovihamielisessä ympäristössä. Naapuri esittelee aina muistiinpanojaan siitä kuinka monta etanaa on kesäkuukausina saksinut kahtia. Ennätys oli muistaakseni 400.

Pitäisikö huolestua siitä, että elämä tuntuu värikkäämmältä ja dynaamisemmalta, kun läsnä on etana?

P.S. Eliah´n sukunimi tulee espanjankielisestä termistä ”caracol” eli kotilo

Bernin iltahämärässä

Bernissä astun junasta laiturille, enkä tahdo mahtua ihmismassaan. Joudun virtaan, joka vie kohti ”city”-kylttiä. Uskon sen olevan oikea suunta, sillä vaikka reilun 120 000 asukkaan pääkaupunkia on vaikea mieltää cityksi, termi viitannee keskustaan. Aseman suulla tartun kasvisravintola Tibitsin (tietenkin zürichiläistä alkuperää) ovenkahvaan ja pääsen irti ihmisvyörystä. En taida olla koskaan aiemmin eksynyt Berniin ruuhka-aikaan.

Maistelen porkkana-punajuuri-inkivääri-mehua ja siitä jäävää multaisaa jälkimakua. Ikkunan toisella puolen istuu joukko tuopit edessään, viikon kestäneen talven jälkeen on keväisen leutoa, eikä kukaan näytä viluisalta, edes alkuillan hämärässä. Kasvojen piirteitä valaisevat kynttilälyhdyt.

Vaihdan muutaman sanan vieressä istuvan läppärin ääressä töitä tekevän naisen kanssa. Hämmästelen, kun minua ymmärretään, sillä tunnen olevani ulkomailla. Zürichiläisten kerrotaan olevan niin kaavoihin kangistuneita ja jämähtäneitä omiin korttelikahviloihinsa sekä ravintoloihinsa, että he tuntevat olonsa epämukavaksi joutuessaan vain toiselle puolen kaupunkia. Berniin meno vastaisi siis jotakuinkin lentoa kuuhun. Muistutan itseäni, että olen vain tunnin matkan päässä Zürichistä. Silti ulkona hämmennyn lisää, sillä aseman edustan aukio on muistikuvissani toisessa asennossa. Pitäisi varmaan kaupunkimatkailla useammin, etten zürichiläistyisi tämän enempää.

bern4

Kävelen Sveitsin Suomen ystävien kulttuurivastaavan Carmenin kanssa läpi holvikaarien koristaman kaupungin. Kaarien alla on vieri vieressä kotoisan näköisiä kuppiloita. Kellareiden ovilla näkyy kutsuvasti valoa, on teattereita, ravintoloita, elokuvateatterikin. Keskiaikaisen Antonierkirchen kohdalla Carmen avaa oven. Kirkko luterilainen, mutta kryptan portaissa on kyltti: Venäjän ortodoksien kirkko. Kirkko kirkon sisällä. Yläkerran korkeaan saliin nousee aperon jälkeen viitisenkymmentä ihmistä. Salin seiniä koristavat alkuperäiset, ajan syömät freskot. Tila on juhlava. Kuulen monen monia tarinoita elämistä ja kohtaloista, osa siirtolaisuraa aloittelevilta, osa vuosikymmenten kokemuksella – ja kerron myös omani. Tämä on kirjani, Hausfrau – kotona Sveitsissä, kiertueen viimeinen etappi.

Istuessani junassa matkalla kotiin mietin ihmistä riivaavaa halua matkustaa, kansainvälisiä virtoja maista toisiin, vapaaehtoista lähtemistä ja pakon työntämiä matkalaisia, joilla ei ole päämäärästä tietoa, vain toive turvasta; sopeutumista ja sopeutumattomuutta. Katselen matkaajia ja yritän mutustella aperolta mukaan saamaani, juuri ja juuri suuhuni mahtuvaa salmiakkia ilman, että näyttäisin pallokalalta. Paikallisjunaan Zürichissä nousee paljon työmatkalaisia salkkuineen ja puvuissaan, vaikka kello on jo reilusti yli kymmenen. Ehkä he ovat toimiston sijaan istuneet iltaa drinkillä. Kasvojen väsyneet uurteet kertovat toista. Ajatukseni harhailevat seuraavan illan ohjelmaan ja tajuan, että edellisellä viikolla tapasin koulun ruoanlaittoprojektissa Carmenin, joka on St Gallenista kotoisin, tänään berniläisen Carmenin ja jottei kaksi kolmannetta, huomenna menisin katsomaan yli sata vuotta vanhaa mykkäelokuvaa orkesterin säestyksellä – Carmen sekin, mutta espanjalainen.

carmen2