No onpas tullut kesä

Ravintoasiantuntijat kertovat, että joulumässäilyn jälkeen solujen energiavarastot ovat täpötäydet, joten rivakasti liikkumaan, sillä virtaa riittää. Menin heti tietysti salille tekemään leuanvetoennätystä ja totesin, että soluni kaipaavat vielä joulutorttuja ja ja ehkä jääkaapista suurehkon palasen jouluhalkoa (suklaakakkua, mascarponea, suklaata, kermaa ja aprikoosihilloa rullamaisessa muodossa). Ei nimittäin noussut ruho ilmaan, eikä varsinkaan ennätykseen, ja muutenkin tuli mieleen, että voisin nytkin olla kotona lukemassa kirjaa potsojollaan, konvehtilautanen vieressäni.

Saan vedettyä treenin läpi kuivalla rutiinilla, jouluherkkuja ajatellen. Vaatimattomaan motivaatioon ovat syypäitä myös ne lihassolut, jotka hakkaavat reisissä ärtyisinä ja malttamattomina: ”Kyykkyjä! Askelkyykkyjä! Bulgarialaisia askelkyykkyjä! Mäkeä ylös! Juoksua! Mäkeä alas! Uintia! Mitä vain, kunhan liikettä! Hikeä ja väsymystä! Endorfiineja!” Mutta ei. Treenaan yläkroppaa ja haukottelen; pulssi nousee, lihakset väsyvät, mutten silti tunnista tätä urheiluksi. Ulkona olisi kevätkelit, aurinkoa, kukkia ja puhtoista lenkkipolkua, vuoristossa vaellusreittejä, aivan ylhäällä talviliikuntaa. Kaikelle tälle yhä vieläkin ei. Lokakuussa telottu nilkka alkaa tuntua todella isolta pallolta jalassa.

Käyn läpi Movescountin treenikalenteria, eikä vuosikatsauksessa rajoituksia huomaa muutoin kuin lajien vaihtumisena. Tahti on ollut tasainen. Joulukuussakin 54 h liikuntaa, 148 km ja nousua 3150 metriä. Aika kivasti nilkkavammaiselta, hymistelee lukuja rakastava, sisäinen liikuntafanaatikko. Oikeasti olen järkevä, enkä oikeasti välitä numeroista tai suorituksista, sen sijaan osaan kuvitella urheilulääkärin otsarypyt sekä aavistan nihkeän toteamuksen, että eipä tarvitse kovin kaukaa hakea syytä nilkan hitaaseen paranemiseen.

Ja koska oikeasti olen myös kuuliainen potilas, käyn täyttämässä kirjoittaessa tyhjentämäni herkkulautasen; ehkä tällä kertaa piparia Roquefortin kera. Ja kaappiin unohtunutta Turrónia sekä pistaasiasuklaita. Apetta sielulle ja soluille, jotta saadaan uutta vuotta kohti ainakin energiatilanne kuntoon.

(Kuvat: ns. joulukukat 27.12.2015 Zürichin lähiympäristöstä)

Advertisements

4. ADVENTIN LUUKKU: TAIKALIINA

Kylällä puhuttiin hiljattain pieneen punaiseen mökkiin muuttaneesta pitkäkarvaisesta kissasta, jolla oli vihreät silmät. Ja sen isännästä, ukosta, joka oli ihan tavallisen oloinen, tervehti ohi mennessään, touhusi mitä touhusi, sen enempää hämminkiä aiheuttamatta. Silti jokin hänessä sai kyläläiset pähkäilemään. Kun kylän saunassa äijät heittivät kilvan kipakoita löylyjä ja kärvistelivät ylälauteilla, tuli ukko vasta jälkilöylyihin, kun lämpö oli pehmentynyt. Pihalle hän istutti kitukasvuisimmat puuntaimet. Ja kahviin hän pisti vain puolikkaan sokeripalan. -Kumma äijä, tuumivat muut.

Kaupasta hän haki jouluksi vain pienen kinkunpalan ja porkkanoita, eikä pistänyt niitä reppuun, kuten kylällä oli tapana, vaan veti vähäisiä ostoksiaan perässään kelkassa. – On se perin outo, pähkäilivät kyläläiset raitilla, kun kelkka sujahti niiden jalkojen edestä, huis-suih. Ihan kuin ukko olisi halunnut esitellä vaatimattomia ostoksiaan, jotka kiikkuivat puukelkassa sinne tänne, lumihankea lähestyen. – No, eipä ole rohmuamassa kaikkia herkkuja, ne pohtivat edelleen. Kyläkauppa oli pieni ja juhlapäiviä ennen oli kisaa siitä, kuka ehtisi saada komeimman kimpaleen juustoa, parhaimmat paakelsit ja herkullisimmat sapuskat omaan pöytäänsä ja oven edessä jonotettiin jo aamusta. Ukon tyytymistä vähään pidettiin, niin, no, merkillisenä. Juhlaksi piti kyläläisten mielestä olla parasta ja reilusti. Ja saaliilla rehvasteltiin viikkokausia. Se raukka, joka sai viimeisen juustonkannikan, rupisimmat ja pienimmät perunat ja sen leivän, mitä kukaan ei olisi halunnut, sääliteltiin kovaäänisesti. Ukko ei halunnut ottaa osaa kilpaan, kukaan ei silti tiirannut häntä pahasti, ainoastaan kummeksuen. Hän teki asiat omalla tyylillään, eikä näyttänyt välittävän kylän tavoista.

hbjoulu3

Päästyään mökkiinsä ukko haki kaapista punavalkoruudullisen liinan ja laittoi pöydälle kynttilän. Kinkkupaketista avautui mehukas tuoksu. Porkkanat kiehuivat kattilassa ja sen vieressä lämpeni glögi, jonka hän oli keittänyt jo edellisenä päivänä valmiiksi.

Ukko silitteli kissaansa ja hörppäsi mausteista juomaa odottaessaan porkkanoiden kypsymistä. – Saapa nähdä toimiiko minun viritykseni, äijä hihitteli. Aina se oli kuitenkin tuottanut tulosta. Kaikissa kylissä, missä hän kissansa kanssa oli asunut, niissäkin, missä kateus, ylpeys ja kyräily olivat edenneet aina vihanpidon asteelle.

Kyläläiset seisoskelivat torilla ja miettivät. – Mitä jos käytäisiin katsomassa miten ukolla siellä mökissä menee, ehdotti joku. Ukon pitäytyminen omissaan ja tyytyminen vähään oli alkanut huolestuttaa väkeä. Eihän siitä kunnon joulua syntyisi, parilla porkkanalla ja kinkun viipaleella, he pohtivat. Ja niin alkoi ukon mökkiä lähestyä pieniä lyhtyjä kantava retkue, lumihiutaleiden leijaillessa maahan .

hbjoulu4

Ukko oli laittanut lautaselleen kinkun ja porkkanoiden päälle lorauksen öljyä. Hän istui selkä ikkunaan, mutta tunsi sieltä tiiraavat katseet. Ukko virnisti ja otti käsiinsä punavalkoruudullisen liinan, jota hän ei ollut levittänyt pöydälle, vaan jättänyt sen viikattuna odottamaan oikeaa hetkeä. Ukko kääntyi sivuttain ikkunaa kohti, levitti liinan, laittoi lautasensa sen sisään, käänsi jokaisen kulman huolellisesti liinan keskelle, keskittyi hetkeksi silmät kiinni ja avasi sitten kulmat uudelleen. Hän vilkaisi ikkunaan ja näki ymmyrkäisiä katseita ja kuuli ihmetyksen huokauksia. Liinalla oli kokonainen kinkku, kannullinen kastiketta, laatikoita, sinappia, hillosipuleita, herneitä, perunoita, luumutorttuja, joulukakkua ja pipareita. Kyläläiset katselivat kykenemättä sanomaan sanaakaan.

Ukko meni avaamaan oven ja patisti lämpimästi väkeä astumaan sisään. Kun kaikki olivat saaneet täpötäydet lautaset käsiinsä ja puheensorina täytti huoneen, uskalsi joku kysyä ukolta, että mitä se kaikki vähään tyytyminen oikein tarkoitti, jos kotona vallitsi yltäkylläisyys. – Jos olisin tullut kylälle kilpailemaan parhaista herkuista ja vienyt isoimmat kinkun kimpaleet mukanani, olisitteko te nyt täällä nauttimassa illallisesta kanssani? Kyläläiset mutustelivat aivan hiljaa ja hörppäsivät joulukaljaa. – Porkkanat ja kinkku riittävät minulle hyvin, kahviin en tarvitse enempää sokeria kuin puolikkaan, pienestä taimesta se kuusikin kasvaa ja ylälauteilla saunassa nahkani kärventyy, mutta seurasta nautin. Mitä enemmän, sen mukavampaa, ukko myhäili. Puheensorina alkoi jälleen porista ja kyläläiset nyökyttelivät hyväksyvästi. Kissa kiersi sylistä syliin, kaikki halusivat silittää sen pehmeää turkkia ja tuntea sen kehräävän. Näin kaunista kissaa ei kylässä ollut koskaan nähty. Sen smaragdinvihreät silmät lupsahtelivat kiinni. – Kyllä me ihan vain kahvillekin oltaisiin tultu, joku sanoi ujosti. – Selväähän se, totesi ukko. – Mutta kun kerran koko kylä tuli tänne asti ja vielä jouluna, niin täytyyhän sitä juhlia!

hbjoulu

Jostain liinan helman liepeestä löytyi vielä suklaakonvehteja ja marmeladeja. Eikä kukaan tullut kahmineeksi parhaita ja suurimpia päältä. Tai ihmetelleeksi, että mistä niitä herkkuja oikein riitti.

¤¤¤

(Erittäin hyvällä tarkkuudella, lähes summamutikassa hyllystä valittu kirja: Sven Nordqvist, Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita. Ja täysin summamutikassa valitut sanat, joiden varaan tarina on kudottu (Nordqvistin Pesosta lämpimästi ajatellen): ukosta, alimmille, päästyään, kinkunpalan, porkkanoita, perässään, rohmuamassa, pahasti, katselivat, lumihiutaleiden)

(Kuvat: Zürich Hauptbahnhof, Christkindlimarkt)

3. ADVENTIN LUUKKU: TONTTUJEN LORVIKATARRI

Katselin saunatonttujen puuhia hirsisen kulman takaa. Yksi laahusti tonttuhattu vinossa vetäen perässään kelkassa muutamaa klapia. Toinen seisoi saunan terassilla ja näpelöi käsissään kuivattua vastaa, mutta silmistä sen näki, tämä tonttu oli ihan tonttu tai ainakin ajatuksissaan jossain täysin muualla. Saunasta kuului siivouksen ääniä, mutta harja, se ei liikkunut kuin silloin tällöin: shh, shh….Ja shh…shh. Ei ollut tekemisen meininkiä, eikä sen suurempia huolia huomisesta. Minulla sen sijaan oli. Joulu oli jo ovella, mutta joulusaunaan ei kyllä tällä menolla päästäisi. Eivät olleet saaneet edes kynttilälyhtyä ikkunalaudalle.

Iltasella olisi pirautettava Pukille. Me saunatontut olemme, ymmärsit aivan oikein, Joulupukin alaisia. Minä, saunatonttujen pomo tai no, emo, pidän huolta siitä että hommat hoituvat, kiukaat lämpiävät kuten kuuluu, hämähäkit on siirretty toisaalle, samoin hiiret, ilmassa tuoksuu saippua ja raikas koivu ja vastat roikkuvat saunakammareissa odottamassa saunojia. Joskus tulevaisuudessa työn perii tyttäreni, sillä Joulupukki on joutunut tossun alle ja tonttujen työt siirtyvät nykyisin äidiltä tyttärelle. Kyllä, meillä jyrää matriarkaatti, mutta sitä en tiedä kuka Joulupukin manttelin perii. Ehkä muori ottaa tehtävän vastaan, kun Pukki haluaa jäädä eläkkeelle ja keskittyä saunomiseen ja pipareiden paistoon.

– No niin, palataanpa taas asiaan. Selvääkin selvempää on, että saunatonttujen parissa on levinnyt lorvikatarri ja näin pääsesongin aikaan, se on huonoakin huonompi juttu. Nyt pitäisi miettiä jonkinlainen suunnitelma, kuinka piristää tontut paiskimaan töitä, ennenkuin Pukki lähtee liikenteeseen porokyydillään. Tietysti ajattelette, että nyt se höperö tonttutäti alkaa pyörittää seinässä olevan puhelimen levyä ja laittaa torven korvalleen, jollain isoäidin mummon aparaatilla, mutta ei, me olemme kuulkaas 2000-luvun tonttuja. Enkä minä mistään saunasta soittele, se nyt olisi aivan hullua. Nousen tietenkin saunan katolle, missä meillä on parempi kenttä.

 

joulutori1

Suursaunatonttu nousi tikkaita ylös ja istahti piipun viereen. Taivas oli tähtikirkas ja ilmassa tuoksui savu. Hän avasi läppärinsä ja naputteli skypen käyntiin. Pukki ilmestyi ruudulle ja Suursaunatonttu alkoi selvittää tilannetta. ”Minä olen huolestuneena seurannut valmisteluja, anelin rivakkaampaa työtahtia, uhkasin kylmällä riisipuurolla ja yritin lahjoa ylimääräisellä vastalla, mutta tulokset ovat laihoja”, hän selitti. Neuvonpitoa jatkettiin hetki, sitten Suursaunatonttu sulki läppärinsä, veti tonttuhattuaan syvemmälle päähän ja mietiskeli hetken huokaillen, mutta jo hiukkasen helpottuneena.

Seuraavana päivänä täky oli viritetty. Ja se huomattiin heti. Tontut olivat elämässään tottuneet päivästä ja vuodesta toiseen toistuviin rutiineihin ja pieni poikkeama sai heidät ihmetyksen valtaan. Jokaiselle oli katettu aamupuurolautasen viereen kultainen lipuke. Yhdeltä tontulta pääsi ihastunut huuto: ”Minulla on päivän erityistehtävä, olen Erityistonttu!” Suursaunatonttu myhäili tyytyväisenä, kun muut tontut parveilivat Erityistontun ympärillä. Tontun tehtävänä oli käydä arvioimassa jokaisen tehtävän eteneminen ja valita parhaiten siinä onnistunut. Sen lisäksi Erityistontun piti naamioitua ihmiseksi ja käydä laakson leipurin luona valitsemassa palkintopulla.

Suursaunatonttu hieroi tyytyväisenä käsiään yhteen ja totesi oman stressinsä kadonneen kokonaan. Kilpailunhalu oli herätetty ja kaikki halusivat voittaa ylimääräisen herkkupullan. Tätä menoa saunat olisi siivottu, seinät pesty, koivuhalot puukorissa ja vastat paikallaan, alta aikayksikön.

joulutori5

Kun viikko oli lopuillaan ja joulukalenterissa enää pari pari luukkua avaamatta, tuli eräs maalainen koputtelemaan Suursaunatontun tuvan ovelle. He olivat tuttuja pitemmän ajan takaa, maalainen tiesi kuka Suursaunatonttu oli ja päinvastoin. – Katsopas, mitä löysin tuolta kuusikosta, maalainen sanoi ja näytti kultaista lipuketta. – Sepä näyttää ihan minun ja Pukin yhteisprojektin osaselta, totesi Suursaunatonttu ja avasi lipun. ”Suursaunatontun joulubonus” luki siinä, vähän hatarilla harakanvarpailla kirjoitettuna. – No jopas , jopas, tämä nyt ei kyllä ole minun käsialaa, eikä kyllä Pukinkaan, se mietti, eikä hänelle sitäpaitsi pitänyt edes olla lipuketta. – Tulepas sisälle, mennään tupaan juomaan sumpit joulutorttujen kera ja mietitään tätä vähän, se ehdotti. Suursaunatonttu avasi tuvan sisäoven ja he astuivat lämpimään. Kaikki saunatontut olivat pöydän ääressä ja päivän Erityistonttu kilisti lusikalla glögilasiaan: ”Hyvä Suursaunatonttu. Me saimme tänään urakan valmiiksi, saunat ovat valmiita jouluun. Ennätystahdista on Sinua kiittäminen, sillä tunnustettakoon, että meillä oli jokin aika sitten pientä joulukuumetta ja työväsymystä. Siksi haluaisimme ojentaa tämän vastan, jonka tuoksussa sekoittuu koivu, eukalyptus, rosmariini ja suopursu. Ihan ilman Pukin apua emme olisi sitä saaneet aikaan, mutta sen sijaan tämä on meidän omaa tekoa.” Suursaunatontulle ojennettiin tonttujen saunan pipariversio, koristeltuna sokerikuorrutuksella ja hänen lempisuklaanapeillaan. Suursaunatonttu oli otettu ja vähän liikuttunutkin. Hänen tonttunsa olivat kunnon tonttuja, vaikka välillä vähän laiskoja. Tästä alkoi piparin syönti ja aaton odotus. Illalla Suursaunatonttu, vähän ennen nukkumaanmenoa, kiipesi tuvan katolle ja avasi läppärinsä. Tällä kertaa hän ei halunnut häiritä Pukkia, joka jo varmaan veteli sikeitä villasukat jalassa, valmistautuen pitkään matkaansa. Suursaunatonttu lähetti vain viestin, jossa oli peukku ylöspäin.

joulutori4

(Summamutikassa kirjahyllystä napattu kirja: Chris Stewart, Andalusialaiset sitruunat. Ja yhtä summamutikassa kirjasta valitut sanat, joiden avulla tarina on koottu: tyttäreni, suurempia, anelin, lähtee, huomattiin, ikkunalaudalle, elämässään, ihastunut, maalainen, laakson)

(Kuvat: Zürcher Wienachtsdorf Bellevue)

2. Adventin luukku: Piparin muruja viiksissä

Kaksi piparkakkutalon seinää oli jo pystyssä. Äiti-hiiri hämmensi sokeria pannussa ja piti jälkikasvun erossa kuumasta massasta. ”Häntäkään ei saa heilahtaa, nyt tarvitaan tarkkuutta”, hän opasti ja kastoi kolmannen seinän sokeriin. Juniori-hiiri nappasi pipariseinän äitinsä käsistä ja iski sen murskaavalla otteella lattiaan kiinni. Seinä hajosi kolmeen osaan ja osa mureni Juniorin käsiin. ”Mitäs minä sanoin, tarvitaan tarkkuutta, kärsivällisyyttä ja varsinkin kuuliaisuutta”, äiti hermostui. ”Nyt Juniori pihalle jäähylle ja Jasmina seinänpystytysvuoroon!” Juniori jupisi jotain kylmästä lumesta, ketuista, kärpistä ja muista pedoista. ”Kunhan menet hetkeksi pois keittiöstä, niin se riittää”, äiti tokaisi.

Juniorin mielestä häätö oli epäreilu. Mutta se ei häntä haittaisi, sillä huoneessaan Juniorilla oli oksan koloon piilotettuna piparipurkki ja pähkinöitä. Enemmän naposteltavaa kuin keittiössä konsanaan, äidin haukan katseen alla. Mitä ideaa oli tehdä jotain pipareista, jos ei saanut edes maistaa, eikä talostakaan saanut tehdä monikerroksista Emmental-juustoa, kuten hän oli suunnitellut. Ajattele miten mahtava, talo johon olisi ihan oikeasti voinut kiivetä, seinät täynnä reikiä, joista sujahtaa paikasta toiseen!

Keittiössä Jasmina oli ylpeä rakennusinsinöörin tehtävästään. Hyvä, että veli sössi projektin ja hän pääsi näyttämään äidille kykynsä, viiksikarvakaan ei värähtäisi hänen keskittyessään ja jälki olisi täydellistä. Hän osoittaisi äidille, että hänellä on sammumaton halu oppia uutta leivonnasta. Tässä olisi tuleva kondiittori, hiirien yhteisön korkein arvostettu paakari, joka tekisi pähkinäkakuista sokerihiiriin, ihan mitä vain ja paakelsit sulaisivat suussa. ”Jasmina, mitä sinä unelmoit!” äiti parahti. ”Ota uusi pipari, ei tuota enää voi laittaa taloon, se tuskin irtoaa enää pannusta”. Sokeri oli palanut mustaksi ja käryäväksi ikkunaluukkupalan ympärille. Äiti laittoi pannun likoon ja kaatoi puhtaalle pannulle sokeria sulamaan.

wmärt13

Juniori narskutteli pipareita ja pähkinöitä ja mietti joko pääsisi mukaan talon rakennukseen. Sehän oli oikeastaan ollut hänen ideansa ja vaikka suunnittelu hyytyikin alkuunsa äidin tiukkoihin kriteereihin. Äidin mielestä siinä sai olla neljä seinää, katto, ovi, ikkunaluukut ja savupiippu. Ei yhtään luovuutta, jännittäviä yksityiskohtia tai painovoimaa uhmaavia kokeiluja, tuumi Juniori ja pisti silmät hetkeksi kiinni.

”No niin poika, alahan tulla”, herätteli äiti häntä varovasti käpälällään. Juniori suki viiksensä ja tassutteli keittiöön. Piparitalo oli laitettu silkkisen pöytäliinan päälle ja koristeltu pienillä värikkäillä karkeilla ja sokerimassalla. Työpöydällä oli kuitenkin toinenkin pohja ja siinä vieressä reikäisiä seiniä. ”Tästä voit tehdä oman Emmental-talosi”, sanoi äiti lempeästi. Jasmina kuurasi palanutta pannua ja katsoi olkapäänsä yli kuinka reikäisistä seinistä alkoi muodostua juustomainen talo. Sisälle Junior muovaili marsipaanista pienen hiiren. Jasmina epäili, että hänen koristelemansa talo saattaisi jäädä kakkoseksi. Paha juttu hänen kondiittorin uralleen.

Kun veljen talo oli saanut katon ja koristeet sekä asukkaan kurkistamaan reiästä, halusi hän lähteä kysymään isoäidiltä kumpi piparitalo oli hienompi. Matkaa oli muutama minuutti, mutta ulkona oli pyryttänyt reilusti lunta. ”Ette nyt lähtisi, tuleehan se mummo huomenna käymään, kysykää silloin mitä hän on mieltä”, ehdotti äiti. ”Eikä niitä taloja kannata kuljettaa ulkona, johan ne kostuu ja menee pilalle”. Mutta ei, hiiret eivät taipuneet, talot oli näytettävä tuomarille, jotta saataisiin selville voittaja. Peräjalkaa Juniori ja Jasmina tallustivat huopatöppösissään kaulaliinat tuulessa heiluen. Isoäidin talon ikkunat loistivat kutsuvina tähtinä poppelin alla. Jyrkännettä välttääkseen hiiret juoksivat keskellä polkua. Juniori otti pitkän harppauksen, mutta levisi spagaattiin ja liukui kohti rotkoa. ”Aaaa…”, Juniori parkaisi ja Jasmina tarrasi äkkiä mistä kiinni sai. ”Älä päästä piparitaloa putoamaan!” Jasmina huusi, piti yhdellä kädellä omaansa ilmassa ja veti veljeään toisella kädellä turvaan. Silloin Jasminakin liukasti, kaatui taaksepäin, konditorian helmi lensi kaaressa lumikinokseen ja velipoika hänen jalkoihinsa. ”Ei, ei, voi olla totta!”, parkui Jasmina ja kääntyi kaivamaan taloa lumesta. Juniori oli jo päässyt jaloilleen, hänen oma luomuksensa vakaasti käsissä. ”Molemmat talot ovat kasassa, se on pääasia”, hän totesi.

wmärt1

Isoäidillä talot laitettiin keskelle pöytää arvioitavaksi. Jasmina oli näkevinään isoäidin viiksissä vipattavan naurun. ”Nyt ei todellakaan ole leikinlaskun hetki”, murisi Jasmina varoittavasti. Isoäiti laittoi silmälasit päähänsä ja rykäisi: ”No niin. Minä sanoisin, että Jasminan talo on hyvin säntillinen. Ja koristuksiltaan, hmm…niitä kuvailisin maalauksellisiksi. Varsinkin valuneet raidat tuovat akvarellinomaisen vivahteen”. Jasmina katsoi taloaan surkeana. Karkit olivat väritömiä ja sokerimassa suhruuntunut. ”Surkea rämätönö”, hän mutisi. ”Juniorin talo taas on edistyksellinen ja viitteet Emmentaliin yhdistävät talon meidän hiirien ruokaperinteisiin. ” Juniori loisti tyytyväisyyttään. Hän sai kuin saikin tehtyä mitä halusi. Tai ainakin suurinpiirtein. ”Mutta,” totesi isoäiti ”tänään on erityistilanne ja palkintoja jaetaan kaksi. Piparitalon ykkössija menee Juniorille, onneksi olkoon”, hän sanoi ja sujautti Juniorin kaulaan juustosta leikatun pyöreän mitalin. ”Ja sinulle Jasmina annan hengenpelastusmitalin. Ilman sinun nopeaa toimintakykyäsi, veljesi olisi nyt alhaalla laaksossa lumipallona, samoin hänen talonsa. Hienoa lapset!” isoäiti sanoi, rutisti molempia ja ripusti Jasminankin kaulaan juustomitalin.

Illalla kotona Jasmina ja Juniori istuivat sohvalla peiton alla ja nakersivat takkatulen ääressä juustokiekkojaan. Piparitalot olivat vierekkäin pöydällä. Sisarukset miettivät jo täyttä häkää seuraavan joulun projektia ja kuinka sisään saataisiin valot. Tällä kertaa taloja tehtäisiin vain yksi ja siitä tulisi koko kylän ylpeyden aihe.

(Tarina on kehitetty summamutikassa hyllystä löytyneen kirjan kymmenestä yhtä summamutikassa valitusta sanasta. Tällä kertaa pohajna oli Isabel Allenden Ääretön suunnitelma. Ja sanat: kaksi, pystyssä, murskaavalla, sammumaton, silkkisen, huoneessaan, tiukkoihin, uusi, jyrkännettä, leikinlasku.)

(Kuvat: omalta kylältä)