ADVENTTIKALENTERIN 1. LUUKKU

Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Thomas Mannin Buddenbrookit, joka on kirjaston poistomyynnistä joko Kotkasta tai Tampereelta vuonna 1987, marraskuun 22. päivänä. Ystäväni oli Buddenbrookit-televisiosarjan fani ja Thomas Mann kuului myös omien kirjallisuustieteen opintojen yleissivistävään osaan. Itse en muista olleeni yhtä vaikuttunut, mutta luin kirjan mielelläni ja yhtä mielelläni keräsin hyllyyn suuria nimiä.

Kirjasta summamutikassa poimitut 10 sanaa tarinan pohjaksi: talossa, jotakuinkin, voimakkaasti, ilmestynyt, rakennettuun, hevoset, nimikirjoituksilla, veljeensä, onnellinen, koholle.

(Kuvat: oman kylän joulumarkkinat, Zolliker Wienachtsmärt)

wmärt4

Onnellinen ukko

Pienessä teräväharjaisessa talossa, Alppien katveessa, asui harmaapartainen mies, jolla oli iloiset silmät ryppyisten ja auringossa ahavoituneiden kasvojen keskellä. Hän eli monien mielestä köyhyydessä. Tupa oli vaatimaton, mutta sen sydämenä oli kunnon puuhella. Leivän käntty riitti ukolle hyvin särpimeksi, hän lämmitti sen uunissa juuston kannikan kera, söi kyytipoikana pari säilömäänsä suolakurkkua ja hörppäsi kahvia päälle. Maitoakin riitti, sen takasi pihapiirin navetta. Omasta mielestään hän oli onnellinen.

Jotakuinkin puoli vuotta sitten oli kuitenkin alkanut tapahtua ukkoa ihmetyttäviä asioita. Syksyllä talkoovoimin rakennettuun, vanhan ja lahon korvanneeseen hevosaitaukseen, oli ilmestynyt uusi kaukalo. Seuraavalla viikolla hevoset askelsivat ukon kummastukseksi tavallista tasaisemmin; ne oli kengitetty. Tuoreita kauroja ilmestyi päivittäin, välillä muutama porkkana ja omenakin. Apean oloiset hevoset virkistyivät, karva alkoi kiiltää eivätkä kylkiluut enää törröttäneet. Navetan puolella oli sama tilanne, lehmät lypsivät yhtäkkiä enemmän ja kermaisempaa maitoa.

Ukko alkoi jo epäillä höpertyneensä ja näkevänsä näkyjä. Kylillä puhuttiin, että mies oli löytänyt suuren alppikristallin tai saanut kaupungista perinnön. Mies rypisti kulmiaan voimakkaasti, sai aikaan lähes ankaran katseen ja kielsi saaneensa mitään mistään. Kateus alkoi silti ottaa sijaa kyläläisissä, sillä kovat talvet ja sateiset kesät olivat jättäneet jälkensä; maanviljelijöillä sadot olivat huonot ja karjankasvattajilla eläimet nälkäisiä; kukapa ei olisi kaivannut muutamaa ylimääräistä frangia.

Ukko päätti ottaa yhteyttä veljeensä. Hän raapusti iltasella kynttilän valossa kirjeen, jossa hän pyysi apua kummalliseen ongelmaansa. ”Veli hyvä, minua on kohdannut onni, joka herättää kyläläisissä kateutta. Toivoisin, että tulet tarkistamaan, etten vain ole vanhuuden höperöisyyksissäni alkanut turvautua toisten omaan. Itse en saa tästä enää tolkkua, enkä keksi järjellistä selitystä. Terveisin, isoveljesi.”

wmärt11

Muutamaa päivää myöhemmin, auringon noustessa lumihuippuisten vuorten takaa, ukko viritteli tulta hellaan aamukahvia varten. Hän leikkasi leivästä paksuhkoja viipaleita ja levitti päälle voita ja hilloa. Tuvassa tuoksui kahvi, kun ovelta kuului koputus. Veli oli saapunut paikalle. Miehet joivat yhdessä kahvit ja lähtivät sitten katsomaan paikkoja. ”Ja sinä et muista näitä itse hankkineesi?” kyseli veli. Ukko totesi olevansa aina vain unohtelevampi, mutta muistavansa yleensä tämänsorttiset asiat. ”No entä onko naapureilta kadonnut jotain, mitä sinulle on ilmestynyt?” kyseli veli edelleen. Ei, eivät olleet moisesta valitelleet. Veli jäi miettimään asiaa. ”Jopas sinä olet liemeen joutunut”, hän murahti.

Iltasella miehet nostivat jalat koholle puupölkylle hellan eteen lämmitelläkseen varpaitaan ja juttelivat niitä näitä. Ukko kertoi kesän tapahtumista, kuinka hänen lehmänsä olivat nauttinut alppiniityistä ja siitä kerrasta, kun hän irrotti sotkuiseen piikkilanka-aidan pätkään juuttuneen saksanhirven. Hirvi oli ollut väsynyt ja hätääntynyt, mutta vahingoittumaton. Ukolle oli jäänyt mieleen hirven katse. ”Tarkemmin ajatellen, se ei kyllä tainnut olla saksanhirvi, väri oli vähän outo ja muutenkin vieraan näköinen otus.” Miehet jäivät miettimään tapausta ja muistelivat muita huolimattomien ihmisten loukkuihin jääneitä eläimiä. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni kuin ukon pelastamalla nelijalkaisella. ”Niinkö se oli, että kaikki mitä tänne on ilmestynyt on eläimille?” varmisti veli vielä. ”Näin on”, vakuutti ukko. ”Hm, on se kyllä merkillistä”, mietti veli vaipuen ajatuksiinsa.

wmärt6

Liekit hellassa olivat hiipuneet kekäleiksi. Miehet nousivat venytellen ylös ja päättivät vetäytyä yösijoille, kun ulkoa kuului kellon kilinää. Se ei ollut lehmän eikä mikään muukaan tuttu kello, vaan pienempi, tiukumaisempi. ”Liekö naapurilta karannut joku otus”, totesi ukko, veti palttoon päälleen ja astui ulos tähtikirkkaaseen iltaan. Veli seurasi perässä. ”No, jo nyt on, mitä ihmettä”, puhahti ukko tallin edustalla. Maassa oli kolme puulaatikkoa, joita koristivat suuret punaiset rusetit. Yhdessä loimet hevosille, toisessa lehmille apetta ja kolmas oli täynnä jouluherkkuja. Jälkimmäisestä laatikosta löytyi myös kirje: ”Toivottavasti teidän tokassanne voidaan hyvin. Tässä vielä vaatimaton kiitos avusta. Terveisin, Joulupukin koko porotokka, Finnland. P.S. En enää koskaan karkaa omille teilleni Alpeille. Terv. Poro Jr.” Kirje oli koristeltu nimikirjoituksilla, poron sorkkien hopeaa hohtavilla jäljillä. ”Jaahas, arvoitus on sitten ratkaistu”, totesi veli. ”Oikeastaan tämä sattui aika mukavasti”, ukko pohti ja taputti veljeään olkapäälle. ”Olet täällä sopivasti jouluaterialle ja nyt on kystä kyllä, vaikka koko naapurustolle”. Sana kiersi talosta taloon ja illalla ukon tupa oli täynnä väkeä. Porotokan kirjettä ihmeteltiin yhdessä useaan otteeseen, eikä kukaan enää muistanut kateellisia puheita.

Pian tulossa: joulukalenteri

huurteinen zollikon

Makaan vatsataudin jälkitunnelmissa miettien kalenterista tältä viikolta yliviivattuja menoja. Bernin sipulimarkkinat. Badenin jouluvalot. Oman kylän joulumarkkinat. Viimeisen suhteen on kyllä vielä toivoa, mutta ole varma jaksanko laahautua ylämäkeä kohti Glühweinia, jota en luultavastikaan halua edes haistaa. On siis todettava, että kaiken ensimmäiseen adventtiin liittyvän aktiviteetin on hoiduttava ajatellen, sillä en vielä jaksa liikuttaa eväänikään. Sormiakin vain rajoitetusti.

Kirjallisen adventtikalenterin aion silti saada aikaiseksi: luukkuja on neljä ja ne avautuvat aina adventin jälkeisenä maanantaina. Homma toimii niin, että poimin kirjahyllystäni sattumanvaraisesti suomenkielisen kirjan ja valitsen sieltä eri kohdista, silmät kiinni ja summamutikassa kymmenen sanaa. Olla-verbit hylkään kylmästi, niitä käytän joka tapauksessa. Ja ankarien sääntöjeni mukaan sanojen on oltava samassa muodossa kuin missä ne ovat kirjassa. Niiden ympärille rakennan pienen Sveitsiin sijoittuvan joulutarinan.

Ensimmäinen luukku avautuu siis maanantaina.

Rasvakerrosta se ihminenkin tarvitsee

Asuessani tropiikissa, en juurikaan kaivannut makeaa. Suklaat olivat kertaalleen sulaneita, samoin jäätelöt ja leivonnaiset jauhoisia. Kun silloinen kälyehdokas tarjosi mangopuun alla nautitun lounaan jälkeen tekemäänsä jälkiruokaa, avautui taivas. Tres leches tarjoiltiin proosallisesti lasivuoasta, pyrexistä, ja se näytti, no, kermaiselta. Lusikallinen järkyttävää makeutta sai haiman vinkumaan, mutta miten ihanaa! Kosteaa ja vaniljaista. Kuin sulan jäätelön ja kakun yhteensulautuma. Tai kakkusieni, jolla on pyyhitty litra vaniljakastiketta.

tres leches aineet

Selailen kuvia tropiikista, kirjoittelen viestejä Keski-Amerikkaan ja haikailen sikäläisiä herkkuja. (Todellisuudessa näytän haikailevan mitä tahansa herkkuja; suomalaisten joulutorilta tarttui mukaan kassillinen syötävää: kahta sorttia ruisleipää, Tupla, Fazerin sinistä, Da Capo ja lanttulaatikkoa. Niin ja paikanpäällä tuli syötyä jouluateria, karjalanpiirakoita ja täytekakkua). Selailen keittokirjaa ja löydän Tres leches -reseptin, jonka sain pari vuosikymmentä sitten tuttavalta. Se on toiminut vain koristeena, sillä kirjoittajalta unohtui jauhojen määrä. Viereen olin liimannut kevyemmän version jälkiruoasta, varmaankin peräisin jostain urheilullisesta naistenlehdestä, mutta siinä taas käytetään kevyttuotteita, joita meilläpäin ei tunneta. Ajattelin, että jospa nyt olisi kuitenkin se hetki, etsiä käyttökelpoinen resepti ja kaivaa ainekset kaapista. Talvi yrittää jopa Keski-Euroopassa työntää tropiikkia ulottumattomiin, mutta ei se mitään, minä alan luoda omaa tropiikkiani keittiöstä käsin.

tres leches

Leipurin parhaan ystävän, Googlen, avulla löydän keskitien reseptien viidakossa. Koulukuntia on kaksi, ne jotka vatkaavat valkuaiset erikseen ja ne jotka eivät. Liityin jälkimmäisiin ja tietoisesti jo etukäteen asiaa katuen. Ei siis ollut mikään yllätys, että kaakkuosiosta tuli suht tinakka ja matala.

Tres leches eli kolme maitoa -nimi tulee jälkiruokaan käytetyistä sokeroidusta maitotiivisteestä, sokeroimattomasta maitotiivisteestä ja tavallisesta maidosta. Kokkaus ei vaadi kondiittorin taitoja, mutta eurooppalaisessa kotikeittiössä haastetta toivat asteet, painot sekä mitat, jotka oli muokattava meikäläisiksi, ilman että läppärin näppäimistölle tippuisi tahmeaa lillinkiä. Kun kakkupohja oli vielä tuntienkin jälkeen upoksissa maidoista sekoitetussa nesteessä, aloin epäillä virhettä muunnoksissa. Tai vaihtoehtoisesti kakkuni ei ollut tarpeeksi sienimäinen imeäkseen kaiken kostukkeen. Lapoin lusikalla puolisen litraa viemäriin ja sain levitettyä tönköksi sokeroidun kerman kakun päälle.

Koska sokeri ja maito on julistettu lähes myrkyiksi, samoin vehnä ja kananmunistakin kiistellään vähän väliä, soveltuu Tres leches ainoastaan herkuttelijoille ja terveysuutisista piittaamattomille. Söin kaksi annosta, ensimmäisen kontrolloidakseni tuotantoni ja toisen, koska teki mieli.

Tästä se siis alkaa. Talven rasvakerroksen kartuttelu.

En resúmen: Tres leches, hecho en casa! Con la cantidad de energía que contiene, sobrevivimos seguro el invierno…

Kurz gesagt: Ein bisschen Tropik in der Küche: Tres leches ist ein lateinamerikanisches Dessert von drei verschiedene sorten von Milch. Wer Superfood sucht, das ist es: wahnsinnig süss und Energie für den ganzen Winter.

Viiniä myllyssä

Vähän ennen sitä, kun Eurooppa haavoittui, saapui pimeässä illassa väkeä helminauhana Hirslandenin vanhaan myllyyn. Vielä nyt kaikki oli hyvin, vaikkakin haikeaa, sillä taidenäyttelyn avajaisissa olivat paikalla muut paitsi itse taiteilija. Elisabeth, viulunrakentajan rouva, oli menehtynyt alkutalvesta.

taulu 2

Viulunrakentaja nojautui seinään ja näytti entistä pienemmältä; silmät olivat vakavat. Hän oli tummassa puvussa, alla korkeakauluksinen musta paita, kädessä massiivinen hopeasormus. Kun eräs pariskunta kertoi pitävänsä Marimekosta, hän nosti hymyillen lahkeitaan ja sieltä paljastuivat sinivalkoraidalliset sukat. Villapaidan alta puolestaan mustavalkoraidallinen t-paita. Hän kääntyi puolisoni puoleen ja kysyi ihmetellen, missä hänen marimekkonsa oli. Hänen tumma paitansa ei ollut niin selkeästi merkkinsä edustaja, mutta totta kai se oli pitänyt laittaa päälle. Miehet olivat soittaneet pitkään yhdessä Neumünsterin orkesterin bassokaksikkona, molemmat aina marimekkoihin pukeutuneina. Joku jo epäili, että se on basistien virallinen asu. Minulla ei ollut mitään kotimaista designia, sen sijaan nutturaan kiinnitettynä Elisabethin tekemä huopasormus.

sormus

Maistelimme tummaa punaviiniä ja kuuntelimme tulkintoja tauluista. Kitaristi nurkassa viritteli musiikkia ja mukaan tuli viulunrakentajan ja Elisabethin poika. Vuosisatoja vanhan rakennuksen akustiikka ei kaivannut vahvistimia, akustinen basso riitti.

Elisabeth oli opettaja, mutta perheen asuessa Tukholmassa hän löysi nukketeatterin ja kouluttautui nukketaiteilijaksi. Taulut ovat sekatekniikkaa, niistä löytyy lankoja, maalia, japanilaista paperia, lehtikuvia. Elisabeth piti Tove Janssonin töistä ja yhdessä hänen omista tauluistaan on selkeästi The Moomins and the Great Flood –kirjan kannen värimaailmaa.

rastin duo

Avajaisyleisön joukosta löysin kaksi tuttua kasvoa kuntosalilta. Mies, jolla oli lyhyt harmaantunut polkkatukka, pyöreät silmälasit ja harmaa kulunut nahkatakki. Ehkä kirjakauppias, sillä mies näytti kuuluvan pienen, tupaten täyteen ahdetun, kulttuurisesti aktiivisen kaupan henkilökuntaan. Tapasimme siellä kerran ohimennen, odotellessamme Donna Leonia saapuvaksi. Mies ei moikannut silloin, ei salilla, eikä tänäänkään.

Toinen treenituttavista, vanha nainen, joka puhuu salilla ystäviensä kanssa oopperasta ja venyttelee notkeaa vartaloaan, tuli leveästi hymyillen luokseni. ”Minun on nyt tultava sanomaan, että te treenaatte todella ammattimaisesti!” Hän pysähtyi ja jatkoi leveää hymyilyään odottavasti. ”Jaa, öh, juu, treenaan säännöllisesti”. ”Niin mutta oletteko ammattiurheilija?” ”En todellakaan, vain ahkera. ” ”Mitä te sitten teette?” hän kysyi kärkkäästi. Kerroin olevani toimittaja ja kesällä ilmestyneestä kirjastani. ”Se pitää kääntää saksaksi!” rouva innostui. Mutisin jotain tyyliin ”ei sveitsiläisiä kiinnosta”. ”Minä kyllä lukisin sen mielelläni. Ehdottomasti! – Mutta entäs tämä miehenne, onko hän taiteilija?” Mies oli heittänyt taiteellisen huolimattomasti oranssin huivin olkansa yli. Ja oli nyt sitten taiteilija. Hän kategorisoi itsensä muusikoksi ja siten taiteilijaksi. Ja oli kommentista silminnähtävän mielissään.

Meille tarjoiltiin minisarvia ja yrttistä focacciaa. Mietittiin mikä tauluista olisi suosikkimme ja joimme lisää viiniä. Puoliso kävi jututtamassa viulunrakentajan poikaa, joka kiinnitti janssonmaiseen tauluun oranssin pisteen. Se oli nyt meidän. Muistoksi.

En resúmen: Fuimos a ver la exposición de arte de nuestra amiga Elisabeth, que falleció en el invierno. Tomámos bastante vino y resulta que ahora tenémos un cuadro. Un recuerdo bonito.

Kurz gesagt: Die Bilder von Elisabeth sind spielerisch, farbig, herzig und herzlich. Genau so war sie auch.

Konvehteja tarjolla

suklaa läderach3

Tilapäisesti vähentynyt liikunnan määrä (kts. ed. postaus) näyttää tarkoittavan lisääntynyttä herkkujen tarvetta. Endorfiinikoukussa siis ollaan ja huomasin käveleväni määrätietoisesti, joskin linkuttaen, Läderachin uuteen, valoisaan ja suklaantuoksuiseen liikkeeen Zürichin Stadelhofenilla.

Pyörin kaupassa sulaalevyhyllyltä konvehtitiskille, konvehtitiskiltä tuoresuklaan luo ja halusin maistaa kaikkia. Vilkaistuani hintoja muistin ruokakaupan suklaalevyjen olevan myös tarkoituksiini soveltuvia. Toisaalta luomukaupassa maksan huomattavasti korkeampia summia raakasuklaasta, silmää räpäyttämättä.

suklaa ja kahvi1mansikka ja sitruuna2

Glarusin kantonista kotoisin olevan suklaayrityksen valikoimista tarttui lopulta mukaani tumma pistaasiasuklaalevy ja neljän konvedin pussukka. Vilkuilin myös pieniä mousse-pusuja, pastellisävyisiä, maitosuklaisia ja tummia, mutta jätin ne vielä hyllylle. Niitä hankin vielä joskus juhlatilanteeseen.

Sveitsiläiset laatusuklaat eivät aina istu omaan makumaailmaani; monet ovat tylsiä ja konvehtien täytteet mitäänsanomattomia. Epäilen, että kunnon suomalaislapsen tapaan makunystyräni taintuivat aikanaan sokeristen ja esanssisten irtokarkkien myötä, enkä enää tavoita hienoja nyansseja. Makean pitää olla todella makeaa ja mieluusti myös kirpeää.

En odottanut pistaasiasuklaalta mitään maata mullistavaa makukokemusta, mutta se olikin erittäin maukasta ja sai täydet pisteet. Suklaa oli täyteläistä ja tarpeeksi tummaa ilman kitkeryyttä. Pistaasioiden ominaismaun jälkeen ilmestyi jokin lisävivahde, ehkäpä suolaa?

Konvehteja ihalin pöydälläni muutaman päivän; ne olivat kauniita, kuin koruja. Pussin ravintosisältöä ei kannata vilkuilla, niissä on reilusti rasvaa ja sokeria, mutta ei näillä olekaan tarkoitus kasvattaa lihaksia, vaan luoda nautinnollinen hetki.

Vaikka suklaa ja syksy sopivat hyvin yhteen, konvehtien maistelulle ajankohta ei ollut kaikkein paras. Jäi ottamatta huomioon sveitsiläinen meteorologinen ilmiö, Martini-Sommer. Sillä tarkoitetaan lämpimiä päiviä marraskuun alkupuolella; 11.11 on pyhän Martinin päivä. Vaikka piha on täynnä puista varisseita lehtiä, mittari näytti ulkona melkein kahtakymmentä. Suklaatestin tähdet hikoilivat pisaroita ja valo-olosuhteet olivat hankalat.

4suklaatia4

Kuvittelin konvehdin olevan aina täytesuklaata ja näiden sisältä paljastuikin yllätys: ne olivat kuin pieniä leivoksia, kolme kerrosta kakkua ja kaksi eräänlaista kreemiä tai praliinia. Konvehti onkin saksankielisissä maissa laajempi käsite ja koskee täytesuklaiden lisäksi muita pieniä konditoriatuotteita, myös pikkuleipiä. Wiener Konfekt –pussukasta saa pulittaa 6,10 CHF eli euroissa noin 1,40 per herkku .

halkaistut konvehdit3

Jos olisi pitänyt valita yksi, olisin tarrannut konvehtiin, jonka päällä luki ”Chocolate”, vaikka sen pinnassa oli pieni kuorrutevirhe. Se oli kuitenkin maultaan vaatimattomin. Sen sijaan päältä kellertävä ja suklaalla raidoitetettu, mutta sisältä sitruunainen oli raikas. Pidin myös vaaleanpunaisella koristellusta marjaisesta konvehdista. Neljännen päällä oleva kahvipapu antoi vinkkiä mausta, mutta itse juon kahvini mieluummin kupista. Konvehtien toiset puolikkaat arvioinut testihenkilö taas piti parhaana suklaata ja kahvia, vaikkei itse ole kahvinjuoja. Sitruunainen ja marja jäivät jumbosijalle.

Lopputulos: pistaasiasuklaalevy vastaa paremmin barbaarisia makutottumuksiani, kuin sveitsiläiset wieniläiskonvehdit.

En resúmen: probé 4 de estos supuestamente chocolates y resulta, que adentro tenían también queque.

Kurz gesagt: Die Wiener Konfekt von Läderach sin herzig, aber mir gefällt besser dunkle Schoggi mit Pistazien.

Mirón syytä kaikki!

Läheisen gallerian taidevarkaus oli elokuvallista sorttia; siihen sisältyi pakoauto, joka löytyi myöhemmin hylättynä ja katon väliin piilotettuja tauluja, taiteen suurnimiä. Tästä on jo vuosia, enkä millään muista kenen töistä oli kyse. Césanne? Matisse? – Sitten nyrjähtää ja rusahtaa. Paluu menneeltä rikospaikalta tähän hetkeen tapahtuu välittömästi; olen lenkillä lehtien kartoittamalla joen partaalla ja nilkka tulessa.

Voisin tietenkin syyttää Zürichin kaupunkia huonosta metsätien kunnossapidosta. Tai huonoja lenkkareita. Kenties huteraa nilkkaa. Mutta ei, väitän, että jos Miró ei olisi saapunut kaupunkiin, tämäkin venähdys olisi vältetty. Olisin pitänyt katseeni polulla, enkä eksynyt ajatuksiini. Samoihin aikoihin Mirón kanssa tulivat nimittäin pimeät illat ja poliisin varoitukset hämärää hyväkseen käyttävistä varkaista – ja viime vuosien kiehtovimmat taidevarkaudet alkoivat pyöriä mielessäni.

maailma kansi

Asuntomurroissa käyvät kaupaksi korut, käteinen ja arvotaulut. Katson kiintymyksellä irtokehyksissä olevaa Maailma-lehden toukokuun kansikuvaa vuodelta 1924. Ostin lehden divarista Tampereelta parikymmentä vuotta sitten. Voro tuskin alkaisi sahata ikkunoiden kaltereita saadakseen tämän käsiinsä.

Kävin kyläilemässä pienessä kerrostaloasunnossa, jossa oli pyykkikasoja silityslaudalla ja sohvalla, leluja siellä täällä, ahdasta ja ruokana mikropizzaa, mutta seinällä Matissen maalaus. Huomasin taulun heti, en vain uskonut sen olevan aito, vaan kenties toisinnos tai julisteversio. Toisella kertaa tuttava juoksi avaaman oven ja palasi tohkeissaan läppärinsä luo: ”Aivan mieletöntä, taidehuutokaupoista saa ihan mahtavat kiksit!” hän selitti posket punaisina. Teoksen saaminen ei kuulemma ole tärkeintä, vaan jo pelkkä huutaminen nostaa adrenaliinitasoja ja ylläpitää jännitystä. Matissen päätymisestä seinälle ei tullut puhetta.

En tiedä kuinka paljon tällä seudulla harrastetaan taidehuutokauppoja, mutta ainakin taiteeseen investoidaan. Iltaisin sytytetyt valot paljastavat varsinkin nykytaloissa, joissa saattaa kolmekin seinää olla lasia, sisustuksen lisäksi myös taideaarteet. Kadulle näkyvät veistokset ja maalaukset. Kuten siinäkin talossa, jonka käytävän seinällä on jotain Mirón tyyliin vivahtavaa. Kuljin iltaisin ohi vuosikausia, vasta nyt tajusin, että mistään veljenpojan tuotannosta tuskin on kyse. Taululla on oma valaisin.

Sen sijaan, että bongailisin taidetta vain vieraiden kotien seinillä ja iltaisin kadulta käsin, päätin lähteä taidemuseoon. Nilkutin tukineni Kunsthausiin, Mirón valtavalta seinämaalaukselta toiselle. Taidehistorioitsijoilla on taatusti toisenlainen näkemys näyttelystä, mutta estetiikan kurssin käyneenä ja kokeneena katukyylänä totean, että suurin osa teoksista on jo pelkästään väreiltään ilahduttavaa ja muotokieleltään kuplivan elähdyttävää taidetta. Ei epäilystäkään, etteikö nilkkakin tuntuisi museokäynnin jälkeen piirun verran notkeammalta. Annan Mirólle anteeksi.

En resúmen: el arte lo cura todo. Si no es la causa de la molestia.

Kurz gesagt: Miró und ich, wir beide sind auf den Strassen von Zürich gelaufen.